Mirkka Elina Rekola
26.6.1931, Tampere – 5.2.2014, Helsinki
Filosofian kunniatohtori 2000
Kuva: Humanistinen tiedekunta
Tekstit: Tero Juutilainen ja Tomas Sjöblom
Otto Manninen – Spartalainen runoilija
Otto Manninen oli suomalaisen runouden uranuurtaja sekä runouden merkittävä suomentaja. Hänestä tuli aikansa johtava suomalainen keskitetyn ja tiiviin runoustyylin taitaja. Mannisen runoja on kuvailtu muun muassa spartalaisiksi ja tiukoiksi sanasolmuiksi.
Manninen syntyi Kangasniemellä maanviljelijäperheen esikoisena vuonna 1872. Hänen opintiensä alkoi Mikkelin lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1892. Tämän jälkeen seurasi laaja-alaisia opintoja Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Opiskeluaikanaan Manninen tutustui muun muassa tulevaan kirjallisuuden suurmieheen Eino Leinoon.
Monipuolinen filosofian kandidaatin tutkinto valmistui vuonna 1897. Samana vuonna Mannisen runoja julkaistiin ensimmäistä kertaa eri albumeissa ja lehdissä. Valmistumisen jälkeen nuori runoilija vietti vuodet 1899–1900 opintomatkalla Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Manninen ammensi matkansa aikana paljon vaikutteita eurooppalaisilta runoilijoilta sekä opiskeli aktiivisesti kieliä.
Ensimmäisen runokokoelmansa Manninen julkaisi poikkeuksellisen myöhään, vasta 33-vuotiaana, vuonna 1905. Tämän jälkeenkin runokokoelmia ilmestyi vain kolme. Manninen avioitui Mikkelin ajoilta tutun Anni Swanin kanssa vuonna 1907. Swanista tuli ensimmäinen todella merkittävä suomalainen lasten- ja nuortenkirjailija sitten Zacharias Topeliuksen
Runoilija Otto Manninen morsiamensa Anni Swanin kanssa. Kuva: Wikimedia Commons.
Mannisen verrattain suppeassa tuotannossa teemat eivät juurikaan muuttuneet vuosien saatossa. Hän käsitteli pääasiassa ihmiselämän kaksijakoisuutta: Toisaalta iloa ja kauneutta, toisaalta vääryyksiä ja katoavaisuutta. Kirjallisuudentutkija Yrjö Oinonen kiteytti vuonna 1947 Mannisen runouden ”kansanrunomaiseen sävyyn, symbolistiseen tyylisuuntaan ja taipumukseen keskittää harvoihin sanoihin paljon sanottavaa”.
Jos Mannisen oma runotuotanto jäikin suppeaksi, hän suomensi valtavan määrän runoutta. Hänen käännöstuotantoonsa kuuluu muun muassa Runebergiä, Ibseniä, Homerosta, Goethea, Molièrea, Sofoklesta ja Euripidesta. Manninen käytti käännöksissään mielellään vanhoja, jopa arkaaisia, sanontoja ja lauseenkäänteitä, mikä viittaa sekä syvälliseen ymmärrykseen kielestä että suureen lukeneisuuteen.
Mannisen käännökset ovat saaneet osakseen toisaalta kiitosta, toisaalta arvostelua. Muun muassa Edwin Linkomies piti Mannisen käännöksiä liian koristeellisina ja mutkikkaina. Mannisen käännös Vänrikki Stoolin tarinoista kuului hänen turhan monimutkaisiin suomennoksiinsa, mikä lienee osasyy siihen, että Paavo Cajanderin suomennosversiosta tuli suositumpi. Muut Mannisen Runeberg-suomennokset puolestaan ovat saaneet lähes ainoastaan kiitosta. Hänen Homeros-käännöksiään on myös pidetty erinomaisina, ja niitä on kiitetty eksaktiudestaan ja ytimekkäästä heksametristään.
Uuden pitkän opintomatkan Manninen teki Italiaan ja Kreikkaan vuosina 1910–1911. Pian sen jälkeen hänestä tuli Cajanderin seuraaja yliopiston suomen kielen lehtorina. Manniselle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1925. Helsingin yliopisto nimitti Mannisen kirjallisten ansioidensa vuoksi filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1927.
Otto Manninen Eino Leinon kuvaamana vuonna 1903. Kuva: Kainuun Eino Leino -seura.
