Kun Mircea Eliaden ranskankielinen shamanismia koskeva teos käännettiin englanniksi vuonna 1964, syntyi länsimaissa shamaanikirjallisuuden aalto. Populaarikirjojen lukijat olivat muuttuneen tietoisuuden tiloista kiinnostuneita nuoria. Shamanismista oli kuitenkin kirjoitettu jo parin vuosisadan ajan. 1700-luvulla Siperiaan matkanneet lähetyssaarnaajat ja kauppiaat kuvasivat ilmiötä ja 1800-luvun kielitieteilijät ja etnografit pohtivat sen olemusta. Tärkeimmät tutkijat löytyivät Venäjältä ja Keski-Euroopasta. Ensimmäinen suomalainen shamanismin tutkija oli M.A. Castrén, jonka työtä Siperiassa seurasivat monet fennougristit.

Kalevalan erityislaatuisuuden arveltiin jo 1800-luvulla johtuvan shamanistisista piirteistä. Eepoksen arveltiin vievän meidät suomalais-ugrilaisten kansojen perimmäiseen menneisyyteen. Niinpä Martti Haavion ja Lauri Hongon suosima teema tuntui vakavalta väitöskirjan aiheelta, varsinkin kun sitä lähestyttiin vertailevasta näkökulmasta siperialaisten ja Itämerensuomalaisten perinteitä rinnastamalla. Itämeren kulttuurit ja Siperia eivät kuitenkaan mahdu yhteen piiriin aineistojen valtavuuden vuoksi.

Teoksessa The Rite Technique of the Siberian Shaman (1978) tutkimuskohteenani oli Siperian shamaanilaitosten luonne ja erityisesti istuntojen riittitekniikka. Koska kulttuurien ekonomiset ja sosiaaliset erot heijastuvat riiteissä, ei shamanismi ole samanlaista kaikilla kansoilla. Kun Koillis-Siperiassa oli vielä 1800-luvulla eräänlaisia yksityisyrittäjiä shamaaneina, oli Luoteis-Siperiassa taas pienyhteisöjensä palvelijoita ja Keski-Siperian evenkialueilla klaanien suojelijoita. Nämä erot näkyivät riitin näytteillepanoissa, joilla shamaanit tavoittelivat yleisöjensä suosiota, sekä riittitoimissa ja shamaanien lauluissa.

Merkittävä havainto koski riittitekniikkaa. Siperian shamaanit eivät tarvinneet huumaavia aineita päästäkseen muuntuneen tietoisuuden tilaan. Eristäytyminen valmistelujakson aikana, rituaaliesineet ja tuonpuoleisesta kertoviin lauluihin syventyminen muunsivat heidän mielenmaisemaansa.

Entä sitten suomalaisen tietäjän toiminta? Voiko sen rinnastaa siperialaisiin noitiin? Etsin teoksessa Suomalainen šamanismi. Mielikuvien historiaa (1992), engl. Mythic Images and Shamanism (2002), shamanismin juuria kalevalaisesta runoudesta ja loistuista. Teos luotaa suomalaisen kulttuuriperinteen juuria ja etsii vertailukohtia sekä pohjoisista kulttuureista että muinaisskandinaavisesta ja Euroopan keskiajan perinteestä. Jossain kaukana häämöttää laulava noita, mutta jo viikinkiaika skandinaavivaikutteineen toi meille omaan tietoonsa luottavan ja loitsuja käyttävän tietäjän.

Suulliset uskonnot periytyvät paitsi riitteinä myös myytteinä ja henkilökohtaisista kokemuksista kertovina tarinoina. Tarina ja tulkinta -teokseni (1984), engl. Interpreting Oral Narrative (1990) antaa kerronnan tutkimukselle metodisen mallin, jota on hyödynnetty paitsi folkloristiikassa myös muilla suullista kerrontaa analysoivilla aloilla. Shamanismia ja kerrontaa koskevat teokseni, joihin kuuluu myös Mihály Hoppálin kanssa kirjoitettu Studies in Shamanism (1992) ja artikkelit, ovat kuuluneet folkloristiikan, antropologian ja uskontotieteen kurssikirjoihin paitsi Euroopassa ja Yhdysvalloissa myös useissa muissa maissa.