Kun Adolf Ivar Arwidsson poliittisen kirjoittelunsa takia lähti maanpakoon Ruotsiin vuonna 1823, kumouksellinen maine oli jo kiirinyt hänen edelleen. Virkaa tai työtä ei Ruotsin varovaisen ulkopolitiikan takia tahtonut löytyä, joten Arwidsson joutui elättämään itsensä sekalaisilla kirjoitustöillä. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai Ruotsin kansalaisuuden ja pääsi henkilökohtaisten suhteidensa avulla Kungliga biblioteketin  amanuenssiksi.

Arwidsson palasi Suomeen vuonna 1827 tehdäkseen antikvaarisen tutkimusmatkan. Vierailu loppui lyhyeen, kun viranomaiset karkottivat hänet takaisin Ruotsiin. Toimenpide ei sikäli ollut järkevä, että Arwidssonista entistä selvemmin tuli poliittinen maanpakolainen. Hän jatkoi poliittista kirjoitteluaan Ruotsista käsin ja kritisoi Suomen venäläistä järjestelmää jopa entistä kärkkäämmin.

Arwidssonin Suomea koskevat kirjoitukset olivat kaksijakoisia. Toisaalta hän kirjoitti salanimien suojassa poliittista satiiria. Hän julkaisi muun muassa vuonna 1827 tsaari Nikolai I:n matkustussäännön Viipurin läänistä, asettaen järjestelmän byrokraattisuuden naurunalaiseksi niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Toisaalta Arwidsson esiintyi vuosina 1838–1842 yhtenä johtavista Suomen asian vakavista pohtijoista. Nimimerkeillä Pekka Kuoharinen ja Olli Kekäläinen (josta tosin on kiistelty, oliko sen takana Arwidsson vai ei) hän julkaisi useita poliittisia pamfletteja. Niissä hän maalaili kuvaa Suomen huonoista oloista ja venäläisen hallinnon ankaruudesta ja riistävyydestä. Vuoden 1842 jälkeen Arwidsson innostui kirjoittamaan Suomen oloista uudemman kerran Krimin sodan aikana 1850-luvun puolivälissä.

Arwidsson oli poliittisen kirjoittelunsa ohessa ansioitunut tutkijana. Hänen uransa huippu oli nimitys Kungliga biblioteketin johtajaksi vuonna 1843. Merkittävimpiä Arwidssonin julkaisuja olivat Suomen historian ja maantieteen oppikirja, kolmiosainen Svenska Fornsånger -julkaisu (1834–1842) sekä elämäkerralliset esitykset Ruotsin kuninkaista. Hän julkaisi myöhemmin kymmenosaisen Suomea koskevien historiallisten lähteiden sarjan Handlingar till upplysning af Finlands häfder (1846–1858).

Venäjän Tukholman lähetystön mustalta listalta Arwidsson poistettiin vuonna 1843, jonka jälkeen hän sai taas vierailla Suomessa. Hän matkusti Suomeen vielä vuonna 1858, jolloin häntä juhlittiin monella paikkakunnalla Henrik Gabriel Porthanin suomalaisuustyön jatkajana. Arwidsson kuoli yllättäen kesken matkaansa Viipurissa. Hänen muistokiveensä hakattiin myöhemmin Elias Lönnrotin kirjoittamat sanat:

”Maan oman rakkaus vei hänen maasta ja toi hänen jälleen. Nyt hänen ain'omanaan kätkevä on oma maa.”

Arwidssonin elämäntyötä on katsottu eri kannoilta. Toisaalta häntä on pidetty itsenäisyysajatuksen edelläkävijänä ja kansallisen identiteetin rakentajana, toisaalta katkeroituneena aikansa tuotteena. Usein Arwidssonista muistetaan lähinnä hänen suuhunsa laitettu kansallismielinen iskulause ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Todellisuudessa lausahdus ei ole peräisin Arwidssonin suusta tai kynästä, vaan perustuu Johan Vilhelm Snellmanin vuonna 1861 esittämään kärjistettyyn näkemykseen Arwidssonin poliittisesta ajattelusta.

Lähteet

• Kari Tarkiainen, Arwidsson, Adolf Ivar, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Viitattu 4.8.2015. Luettavissa maksutta Nelli-portaalin kautta.
• Sverker Ek, Adolph Ivar Arwidsson, Svenskt biografiskt lexikon -verkkojulkaisu. Viitattu 4.8.2015.
• Adolf Ivar Arwidsson, Wikipedia-verkkojulkaisu. Viitattu 4.8.2015.