Jossain vaiheessa Helsingin Sanomissa ja muissa lehdissä oli lyhyen ajan sisään monta yritysjohtajan tasavuosihaastattelua, joissa haastateltavan harrastukset toistivat itseään. Useimmiten haastateltava oli mies ja vaikka olisikin ollut nainen, hän harrasti maratonia tai muuta juoksemista, yksinpurjehtimista, kiipeilyä, kymmenottelua tai jotain ”jossa saa koetella omia rajojaan”. Tunsin itseni poikkeavaksi toimitusjohtajaksi. Minulla ei ole koskaan tullut tarvetta kokeilla rajojani extremelajien parissa. Liikuntaa harrastan kyllä, mutta kunnon ylläpitämiseksi. Mieluiten laajennan rajojani lukemalla mitä erilaisinta kirjallisuutta.

Ihmisenä minua luokittelee ehkä eniten se, että olen lukeva ja kirjoittava ihminen. Lukeminen ei ole minulle harrastus, se on elämäntapa. En koskaan lähde mihinkään kulkuneuvoon tai matkalle ilman luettavaa, yhdeksän minuutin junamatkalla Oulunkylästä keskustaan ehtii lukea vaikka mitä. Metron liukuportaissakin minun on moni nähnyt lukevan. Luen koti- ja ulkomaista, klassikkoja, lukuromaaneja ja dekkareita, elämäkertoja ja historiaa, matkakirjoja ja esseitä, muistelmia ja lehtiä, monenlaista. Kunhan on järjellistä luettavaa. Kuihtuisin pois, jos en lukisi.

Luultavasti lakastuisin myös, jos en saisi seurata balettia ja oopperaa. Jäin koukkuun jo 40 vuotta sitten käytyäni ensimmäisen kerran baletissa ja kausikortilla istun vuodesta toiseen. Työmatkoillakin yritän usein ehtiä yhdeksi illaksi balettiin tai oopperaan. Vastapainoksi harrastan maanläheisesti raviurheilua ja tilaan Hevosurheilua, mikä harrastus saa ihmiset jotain syystä aina puhumaan hajuveden ja lihapullien yhdistämisestä. Mutta humanistina olen elämän kirjolle utelias.

Lukemisen ohella olen aina ollut kirjoittava ihminen. Kun en nykyään pääse enkä ehdi purkamaan tätä tarvetta tutkimuksien kirjoittamiseen, pidän kanavaa auki kirjoittamalla kritiikkejä ja silloin tällöin pidempiä populaareja juttuja tai lyhyitä tietokirja-artikkeleita. Tekstiä syntyy helposti, mutta lyhentäminen mittaansa on aina tuskaa.