Takaisin

Outi Alanko-Kahiluoto

Satu Outi Kristiina Alanko-Kahiluoto
14.6.1966, Helsinki

Filosofian tohtori 2007, filosofian lisensiaatti 1994, filosofian kandidaatti 1993 (yleinen kirjallisuustiede), Helsingin yliopisto

Kansanedustaja 2007
Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja 2013
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen
Tutkija, assistentti, opettaja, Helsingin yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos 1993–2007
Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 2005–

puheenjohtaja, Nytkis ry, 2015
puheenjohtaja, Vihreät Naiset, 2015
jäsen, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta, 2015–2019

Julkaisut:
Writing Otherwise than Seeing: Writing and Exteriority in Maurice Blanchot 2007. Väitöskirja
Maurice Blanchot. Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan. ("La littérature et le droit à la mort"), suom. Nuori Voima 6/01, 14-28, NVL, 2001
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. toim. yhdessä Tiina Käkelä-Puumalan kanssa. SKS 2001.

Palkinnot ja erityissaavutukset:
Suomen Nuorisoyhteistyö-Allianssi ry:n kunniamaininta nuorisomyönteisestä toiminnasta kansanedustajana 2011
Allianssi ry:n myöntämä Eduskunnan nuorisomyönteisin kansanedustaja-palkinto 2013 ja 2015
Sotainvalidien ansioristi Suomen sotainvalidien eteen tehdystä työstä 2015

Kuva: Veikko Somerpuro
Tekstit: Outi Alanko-Kahiluoto (Tiia Niemelä, toim.)

Parhaat muistoni yliopistolla: opintopiirejä ja yhteisöasumista

Parhaat muistoni yliopistolta liittyvät ihmisiin. Tutustuin rakkaimpiin ystäviini ja aviopuolisooni Atro Kahiluotoon yliopiston päärakennuksen tupakkahuoneessa. Olin asunut koko lukioikäni pienessä kylässä, jonka kuplassa olin ainoa runoutta, venäläisiä klassikoita ja filosofiaa ahmiva nuori kummajainen. Yliopistolla tutustuin hengenheimolaisiin ja muutin heidän kanssaan asumaan. Perustimme ”Kaivo ja Tähti” – nimisen kommuuniin, koska kämppämme sijaitsi Kaivopuistossa Tähtitorninkadulla. Järjestimme keskustelupiirejä, joissa puhuttiin estetiikasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta ja perustimme vuosien mittaan monenkarvaisia opintopiirejä. Itse muistan kuuluneeni ainakin Husserl-, Heidegger-, Derrida- ja Nietzsche-opintopiireihin.

Ennen 90-luvun lamaa juuri kukaan meistä ei koskaan pohtinut, mitä aiomme tehdä valmistuttuamme. Kun tulin opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä, laitoksemme professori varoitti meitä uusia opiskelijoita yrittämästä valmistua liian nopeasti, jottei sivistykseen jäisi liikaa aukkoja.

Lisensiaatiksi valmistumisen kunniaksi Helsingin yliopisto tarjosi kuohuviiniä. Kuva: Helena Peltonen

90-luvun laman aikana tulosajattelu istutettiin yliopistolle valtionhallinnon tuottavuusohjelman nimissä. Hallintoa irtisanottiin, toimistotehtäviä siirrettiin opettajille ja ajankäytöstä piti alkaa raportoida. Vaikka tuotimme joka vuosi enemmän opinnäytteitä pienemmällä henkilökunnalla, oppiaineen määrärahoja leikattiin jatkuvasti. Yliopistojen kurjistamiskehitys on jatkunut katkeamattomana siis jo 90-luvun lopulta saakka. Luulen olevani etuoikeutettu jo siksi, että olen ylipäätään saanut aloittaa opintoni Taiteiden tutkimuksen laitoksella ennen kuin sivistysyliopistosta ja taiteesta tuli Suomessa sanoja, joita päättäjät eivät kehtaa käyttää.

Tutkijan uran mieliinpainuvimpia hetkiä olivat erilaiset kansainväliset seminaarit ja työskentely ulkomailla. Erityisellä kiitollisuudella muistan Kirsti Simonsuuren johtaman Suomen Ateenan Instituutin monitieteellisen tutkimusryhmän retket ja seminaarit Kreikassa vuosina 1998–2001, Maurice Blanchot – seminaarin Sorbonnen yliopistossa juuri Blanchot’n kuoleman jälkeen vuonna 2003 sekä väitöstilaisuuteni, jota opponoimaan lennätettiin merkittävä Blanchot-tutkija Michael B. Holland Oxfordin yliopistosta.

Vastaväittäjä onnittelee väitellyttä kustoksena toimineen prof. Hannu Riikosen myhäillessä keskellä. Kuva: Atro Kahiluoto

 

Takaisin