Helsingin yliopisto on aina ollut minulle tunteenomaisella tasolla se ”ainoa oikea” yliopisto, jonka eri tiedekunnissa ovat opiskelleet niin vanhempani ja sisarukseni kuin koko joukko lähisukulaisianikin. Molemmat isoisäni väittelivät täältä, ja minulla on ilo käyttää äidinisäni tohtorinhattua virallisissa akateemisissa tilaisuuksissa. (Vuonna 1950 lääketieteilijöiden tohtorinhattu oli vielä musta eikä vihreä, joten pelkkä tiedekuntatunnuksen vaihto riitti hatun kierrättämiseksi humanistin tarpeisiin.) Erityisellä kunnioituksella ajattelen isänisänäitiäni, joka anoi ja sai yliopistoltamme vapautuksen sukupuolestaan valmistuen vuonna 1897 filosofian kandidaatiksi luonnontieteissä, tuolloin jo yhden lapsen äitinä. Isoisoisäni taas oli humanisti sekä sanomalehti- että kansanopistomies, ja pariskunnan kaikki yhdeksän lasta saivat korkeakoulutuksen fennomaanisessa hengessä. Nämä edeltävät sukupolvet tuntuivat – täysin omasta tieteenalataustastaan riippumatta – sisäistäneen yliopiston idean: tiedonjanon, sivistyspyrkimyksen ja akateemisen vapauden itseisarvon.

Nyt kun suomalaisesta yliopistolaitoksesta ollaan ulkoapäin pakottamalla muovaamassa jonkinlaista glorifioitua ammattikoulua tuottamaan kausityöläisiä kvartaalitalouden tarpeisiin, haaveeni onkin että Helsingin yliopiston johto taloudellisesti ankeina aikoinakin malttaisi pysähtyä pohtimaan yliopistomme kehitystä, historiallista asemaa ja toimintamme perimmäistä tarkoitusta. Todellisessa kansainvälisessä huippuyliopistossa löytyy jatkossakin tilaa myös noille OKM:n maasta polkaisemilla mittareilla ”tuottamattomille” oppiaineille ja tutkimussuuntauksille – tutkimuksen ja opetuksen todellinen laatu ja merkitys kun avautuvat vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluessa.