Minusta piti tulla maailman paras jalkapalloilija. Polvi rustottui. Minusta piti tulla maailman paras kitaristi. En saanut kitaraa vireeseen. Tältä pohjalta lähdin opiskelemaan kirjallisuutta ja filosofiaa Helsinkiin. Pian huomasin, että aineyhdistelmälläni pätevöityy tutkijaksi tai kotirouvaksi. Menin Sanoma Osakeyhtiön Toimittajakouluun.

Ryhdyin Ilta-Sanomien reportteriksi. Nautin mittaan kirjoittamisesta. Kun uutispäällikkö vaati 200 millin uutisen kynnön SM-kisoista, ryhdyin töihin. Iloitsin, kun näyttöpääte ilmoitti jutun pituudeksi tiivistelyn jälkeen 203 milliä. Jossain oli tarpeeton kin-pääte. Tehtäväni oli etsiä ja tuhota se. Näin kului yksitoista vuotta.

Vapaana kirjailijana vapaa-aika katosi. Se on minun tapauksessani pelkästään hyvä asia. Kirjoitin aluksi romaaneja nykyajan pikkurikollisista, myöhemmin Suomen historiasta. Suurmiehissä minua kiinnostaa heidän pienuutensa. Lapsuudestani kirjoitin kolme kirjaa.

Kun pyydettiin, lähdin televisiohommiin. Perustelin asiaa itselleni itserakkauden lisäksi kahdella asialla. Halusin eroon esiintymispelosta. Halusin myös työkavereita. Kirjailijalla ei niitä ole. Kun kirjailija sulkee työhuoneensa oven, alkaa vapaus ja yksinäisyys. Se ei ole jaloa eikä traagista. Niin vain on. Muuten ei voi olla.

Olen kirjoittanut koko aikuisikäni lehtiin. Siksi niitten luettelo on pitkä: Lapin Kansa, Kansan Uutiset, Parnasso, Ilta-Sanomat, Aamulehti, Kodin Kuvalehti, Uusi Suomi. Nykyisin kirjoitan Yleisradioon ja Seuraan.

Nuorempana kuvittelin, ettei kannata kirjoittaa esimerkiksi rasismista tai ihmisoikeuksista. Kaikki ovat asiasta samaa mieltä. Eivät vain ole. Maailmassa ei ole itsestäänselvyyksiä.