Lähdin Kiinaan vuonna 2011, Greenpeacen hiilikampanjatiimin esimieheksi ja ilmastokampanjan neuvonantajaksi. Kiinassa noiden vuosien aikana tapahtunut nopea muutos oli ravisteleva kokemus. Greenpeacen Pekingin hiilitiimin esimiehenä vedin kiinalaista tiimiä, ihmisiä, joilla ei ollut paljon kokemusta kansalaisjärjestötyöstä, mutta ei myöskään samoja ongelmia keskustelun juoksuhaudoista. Roolimme Kiinassa muodostui vaihtoehtoisen ympäristötiedon tuottajaksi tutkimuksen keinoin, ja keskustelun ohjaajaksi aiheisiin, joihin ympäristöviranomaiset eivät pystyneet tarttumaan ilman julkista keskustelua.

Vuonna 2011 ensimmäinen työni oli kehittää uusi hiilikampanjastrategia yhdessä tiimini kanssa. Päädyimme nostamaan ilmansaasteet ja hiiliteollisuuden vedenkulutuksen hiilikampanjan kärkeen ilmastonmuutoksen sijaan. Ilmansaasteisiin liittyvä strategia toimi yllättävän hyvin ja kertonee jotain yleisempää ihmisten motivaatiojärjestelmästä. Vaikka kiinalaiset eivät tutkimusten mukaan ole ilmastoskeptikkoja, aihe tuntuu kadunmiehestä kaukaiselta. Ilmansaasteita sen sijaan ei voi välttää kukaan, edes maan korkein johto. Aihe osuu paljon lähemmäs ihmisten arkisia huolenaiheita ja myös ne, jotka eivät ole lähtökohtaisesti kiinnostuneita ympäristöstä ovat huolissaan omasta ja lastensa terveydestä. Ilmansaasteet nousivat merkittäväksi keskustelunaiheeksi Kiinan sosiaalisessa mediassa, ja lopulta kolmessa vuodessa keskustelu mullisti Kiinan energiapolitiikan tavoitteet.

Kiinan energiakeskustelua eniten muuttanut voima on henkilökohtainen huoli terveydestä. Kun tulin maahan 2011 kiinalaisella kadunmiehellä oli hyvin hatara näkemys siitä, mitä kadulla näkyvä usva oli ja mistä ilmansaasteet tulivat. Syksyn 2011 savusumut olivat hyvin pitkäkestoisia. Kiinan satoja miljoonia käyttäjiä kattavassa sosiaalisessa mediassa syntyi nopeasti voimistuva keskustelu siitä, kuinka vakava tilanne oli. Tiimimme alkoi viestiä sosiaalisessa mediassa perusasioita ilmansaasteista: kyse on savusumusta, joilta tulee suojautua, savusumu syntyy pienhiukkasista, joita hallitus ei edes mittaa ja pienhiukkaset tulevat monista lähteistä, mutta pääasiassa teollisuuden hiilenkulutuksesta ja liikenteestä. Yllättäen hallitus salli tämän keskustelun, vaikka se yleensä valvoo ja rajoittaa verkkokeskusteluja ahkerasti. Kolmen kuukauden rajun keskustelujen jälkeen hallitus lupasikin pienhiukkasten julkisia mittauksia ja ilmansaasteiden vähennysohjelmaa suurissa kaupungeissa.

Vuoden 2012 talvella ihmisillä oli jo kännyköissään tunti tunnilta tietoa siitä, kuinka paha kaupunkien ilmansaastetilanne oli. Tämä oli ratkaisevaa, koska tämän jälkeen ilmansaaste-episodit nostivat aina uuden myrskyisän keskustelun vyöryn. Lopulta keväällä 2013 Kiinan uusi hallitus lupasi puuttua ilmansaasteisiin rautanyrkein, koska saasteet olivat suoraan haastamassa keskiluokalle myytyä näkemystä hyvästä elämästä, ”kiinalaisesta unelmasta”. Olimme ainoana manner-Kiinan ympäristöjärjestönä nostaneet vuosia esiin kivihiilen roolia ilmansaasteissa ja olleet jatkuvassa yhteydessä neuvonantajien välityksellä Kiinan hallitukseen. Toimme esiin, että ilmansaasteiden rajoittaminen vaatii hiilen käytön rajoittamista. Tätä aihetta muut järjestöt olivat pitäneet liian herkkänä aiheena maassa, jonka energiapolitiikan selkäranka hiili on. Kiinan johto kuitenkin katsoi, että maan kivihiiliriippuvuus oli mennyt liian pitkälle ja julisti täyskäännöksen, kunnianhimoisen ilmansaasteiden ja kivihiilen kulutuksen vähennysohjelman. Näin aiheesta oli tullut myös auktoriteettikysymys Kiinassa, koska korkein johto oli vannonut ratkaisevansa ongelman. Puuttumalla raskaan teollisuuden saastuttamisen Kiinan hallitus myös teki välttämättömyydestä hyveen, koska se samalla leikkasi vanhan kivihiileen pohjautuvan teräs- ja sementtiteollisuuden ylikapasiteettia ja vei teollisuuden rakennetta kohti korkeamman jalostusasteen tuotantoaloja.