Koululaisena päätin, että en pilaa elämääni järjestötoiminnalla. Päätökseeni vaikuttivat Teiniliitto ja äitini. 1970-luvulla pääsin näkemään luokkataistelun oppikoulun sisällä. Kouludemokratian suurimpia saavutuksia oli oppilaiden tupakkahuone. Äitini osallistuminen politiikkaan ja järjestötoimintaan taas opetti, miten paljon yhteisten unelmien toteuttaminen syö aikaa perheeltä.

Valmistuessani 1990-luvun alkupuolella kuvittelin solahtavani sujuvasti johonkin toimitukseen, sillä olin tehnyt toimittajan töitä ennen opintojen aloittamista ja koko opiskeluajan. Maa kuitenkin rypi lamassa, eikä vakituisia työpaikkoja ollut. Tekevälle löytyi silti töitä. Minusta tuli vapaa toimittaja. Työmuoto sopii persoonalleni. Koti on sekä vapauttava että eristävä työpaikka. Parasta työpaikallani ovat olleet kahvitauot lasten palatessa kavereineen koulusta kotiin. Nuorten elämä olisi jäänyt paljon kaukaisemmaksi maisemakonttorissa, mutta työkavereiden tapaaminen Ylen toimituksissa ja kuppiloissa on silti aina ollut tärkeää.

Hieman yllättäen löysin itsestäni idealistin havahtuessani siihen, että samasta työstä ei makseta kaikille samaa palkkaa. Huolestuin, kun tajusin monien freelancereiden alivakuuttaneen itsensä alhaisen palkkiotason takia. Nuorempia sukupolvia ei odota vain eläkepommi, vaan myös eläkkeettömien pommi. Tilanteen tajuaminen sai minut pyörtämään nuoruuden päätökseni.

Viime vuosina olenkin vaikuttanut Journalistiliitossa sekä Radio- ja televisiotoimittajien liiton sekä Kopioston hallituksessa. Olen ollut kaksi kautta myös Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnassa. Tekijänoikeusasiat ovat minun juttuni. Olen syönyt seminaarisämpylöitä erilaisissa valiokunnissa ja toimikunnissa. Joskus itsekin ihmettelen, mitä tekoa humanistilla on sopimuksia miettimässä juristiarmeijan keskellä. Mutta miksipä ei: humanistithan luovat paljon aineistoja ja käyttävät niitä työkseen.