Aloitin teoreettisen filosofian opinnot vuonna 1995. Se oli Suomessa filosofian suurta muotiaikaa, jota tullaan tuskin koskaan enää ylittämään. Joidenkin vuosien ajan filosofia tuntui olevan koko ajan läsnä kaikkialla.

Pääministeri Esko Aho oli kahta vuotta aiemmin nimittänyt ”filosofityöryhmän”, joka professori Ilkka Niiniluodon johdolla laati kansalaispuheenvuoron lama-Suomen henkisestä tilasta ja tulevaisuudesta. Jostein Gaarderin filosofinen nuortenromaani Sofian maailma oli suurmenestys. Tampereella oli juuri perustettu niin & näin -lehti, ja Tampereen vuosittaista filosofiatapahtumaa oltiin panemassa alulle.

Eräänlainen huippu oli se, kun vain kuukauden päivät opiskeltuani ilmestyi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä paljastusjuttu omasta laitoksestani. Sitä käsiteltiin samanlaisin raadollisin sanankääntein kuin mitä tahansa kabinettikähmintöjen ja selkäänpuukotusten tyyssijaa. Taustalla oli se, että teoreettisen filosofian yliassistentiksi oli juuri nimitetty Esa Saarinen, joka oli oman naistenlehtijulkisuutensa huipulla ja jonka luennot kuuluivat koko yliopiston suosituimpiin.

Minua, kuten kai useimpia muitakaan opiskelijoita, tämä ei suuremmin hetkauttanut. Emme olleet mitenkään korostetun innoissamme siitä, millaista sähköistävää suosikkialaa opiskelimme. Mutta toisaalta emme myöskään erityisemmin kiusaantuneet asiasta. Hieman vain huvitti, kun esimerkiksi tietyt luennoitsijat puhuivat itse väheksymistään filosofeista ”nykyään on kuulemma muotia olla kiinnostunut X:stä” -tyyppisin sanankääntein. Elettiin aikaa, jolloin oli muotia kiinnostua lähes kenestä filosofista tahansa.