Yksi huikeimmista elämyksistä oli professori Pertti Virtarannan luento ensimmäisenä opiskelusyksynä yliopiston päärakennuksen uuden puolen vanhanaikaisessa luentosalissa 5. Eläkkeelle jäävä professori kertoi tutkimusmatkoistaan rajantakaisessa Karjalassa, näytti dioja ja soitti kelanauhurilta itkuvirsiä. Mielikuvissani hautaristeihin solmitut muisteluliinat, tuulipaikat, heiluivat tuulessa noissa diakuvissa.

Myöhemmin 1990-luvun puolimaissa kuuntelin päärakennuksen suuressa luentosalissa (sali 1) alkuperäiskansojen seminaaria Rievttit – Rights, jossa inarinsaamen elvyttäjä Matti Morottaja inarinsaamen puvussaan repi pala palalta luentopaperinsa havainnollistaakseen äidinkielensä uhanalaisuutta. Hän oli kuullut, että Uuden-Seelannin maoreilla oli kielipesiä: isovanhempien sukupolvi opetti päivähoidossa lapsille yhteisön alkuperäiskieltä, jota vanhempien sukupolvi ei enää osannut. Tuosta seminaarista käynnistyi tapahtumaketju, jonka ansiosta saamen kieliä menestyksellisesti elvyttävät kielipesät saattoivat aloittaa toimintansa aluksi Suomen Kulttuurirahaston tuella.