Pääsin ylioppilaaksi Imatran yhteislyseosta 1961. Akateemiset kuviot olivat tuiki tuntemattomia. Tiesin kuitenkin, että olen humanisti ja Helsingin yliopisto on minun vaihtoehtoni.

Latinan pro exercitio -koe oli filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla 1960-luvulla pakollinen. Suoritin sekä latinan että saksan pron ennen opintojen alkamista syksyllä 1961.

Itseäni innostuneempaa opiskelijaa saa hakea. Ystäväni Raija Hietarannan (Pulkkinen) kanssa kuuntelimme tarkoin tutoria. Suomen kieli, kotimainen kirjallisuus, kansanrunous ja kansatiede olivat aineemme. Kursseja otimme mielettömästi, kaiken kukkuraksi myös latinan, vaikka olimme pron jo suorittaneet. Huomasimme kuitenkin pian, etteivät tunnit riittäneet, ja luovuimme Päivö Oksalan ihanista Catullus-luennoista. Fennougristiikka laajeni sittemmin kasvatustieteeseen ja käytännölliseen filosofiaan.

Persoonalliset ja rohkeat opettajat tekevät yliopiston. Meillä, ystävälläni Raijalla ja minulla, oli ilo saada opintoihimme myös ilmaisutaitoa ja viestintää luovalla tavalla. Yliopistonlehtori, lausuja, näyttelijä, kunniatohtori Ritva Ahonen oli opettaja vailla vertaa. Pakollisten kurssien jälkeen vuosittain ilmestyi aulan ilmoitustaululle pieni lappu, jossa luki: ”Täydennyskurssi edistyneimmille”. Me asiaankuuluvat tiesimme, ketä sillä tarkoitettiin.

Ritva Ahosen tinkimätön, monipuolinen, sivistynyt opettajanote ei ole hellittänyt minusta vieläkään. Usein pohdin, miten Ritva tätä asiaa arvioisi. Nyt hän ei voi enää tulla tarkistamaan, onko oppi pidetty puhtaana eli puhe elävänä ja maneerittomana. Tekstit, jotka Ritva Ahonen meille välitti, ovat humanismin parasta perintöä.

Ryhmäämme kuuluivat muun muassa lisensiaatti Jaana Venkula, professori Annikki Kaivola-Bregenhoj ja dramaturgi-ohjaaja Ritva Holmberg.

Opin Ritva Ahoselta enemmän opettamisesta kuin koko auskultoinnista, minkä kyllä kiitettävästi suoritin.

Minulla oli muutenkin hyvä opettajaonni. Pääsin professori Annamari Sarajaksen opastukseen, ja häntä saan kiittää vaativuudesta ja rohkaisusta.

“Ei ole hyviä ja huonoja aiheita, vaan hyviä ja huonoja tutkijoita”, sanoi Sarajas ja oli oikeassa.

Nykyisiä yliopisto-opettajia kehotan persoonalliseen ja vaativaan otteeseen. Lumoprofessorit ovat kiistattoman tärkeitä.

Sellainen oli muun muassa huippuhumanisti Matti Kuusi, vaikka folkloristiikka ei ollut ykkösaiheeni. Matti Kuusi kehotti kaikkia pitämään mahdollisimman kaukana kynnyksen, jolloin ei enää ymmärrä uutta taidetta, etenkään kirjallisuutta. Niin voi käsittää sekä vanhaa että uutta.

Opintotukea nykymielessä ei ollut, ja lainaa en tahtonut. Sain kotoa tukea, kunnes isäni kuoli. Valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi 1964 ja sain oivallisen työpaikan kustannusvirkailijana Tammesta. Opinnot jatkuivat Tammen toista vuotta kestäneen työn ohella, kunnes huomasin, että mukaansa imevä työ hidastaisi valmistumista. Niinpä kitkuttelin korkeakoulu- ja muilla stipendeillä vähäisten säästöjen lisäksi.

Pro gradu -tutkielmani Minna Canthista vuosisadan lopun naisen kuvaajana onnistui erinomaisesti. Niinpä täydensin sen lisensiaatintutkielmaksi ja valmistuin 1970. Auskultoin äidinkielenopettajaksi Helsingin normaalilyseossa ja palasin suomen kielen, kirjallisuuden ja ilmaisutaidon lehtoriksi Imatran yhteislyseoon, omaan kouluuni. 

Rajavartiolaitos meidät Imatralle palautti. Toivo Uosukaisesta tuli rajaupseeri, ja minä sain Linnoituksen Iloisen Rouvan elämän. Urani eri vaiheessa mieheni ymmärsi minua ja tuki ja täydensi humanistin elämää.