Kun eläkkeen kynnyksellä palauttaa mieleen parhaat muistot Helsingin yliopistossa yli 40 vuotta kestäneen opettajanuran ajalta, huomaa jokaisen vuosikymmenen tarjonneen omat tähtihetkensä.

1970-luvun rakkaimmat muistot liittyvät silloiseen yliopistonkirjastoon, jossa monen muun nuoren väitöskirjatekijän kanssa kirjoitin väitöskirjaani Theravādabuddhalaisten munkkien elämäntavasta. Viihtyvyyttä lisäsivät olennaisesti muiden oppiaineiden jatko-opiskelijoiden kanssa vietetyt tuokiot kirjaston kellarikerroksessa sijainneessa kahviossa. Lukuisat kiihkeät keskustelut tieteellisestä ajattelusta ja menetelmistä kruunasivat yhteiset kahvihetket, jopa siinä määrin, että totesin jossakin kirjoituksessani yliopistonkirjaston olevan ainoa syy minkä takia Suomessa kannattaa elää.

Väittelin teologian tohtoriksi 16. lokakuussa 1982, joka tietenkin on ikimuistoinen päivä ja 1980-luvun ensimmäinen todellinen tähtihetki. Toinen hyvin merkittävä ajanjakso oli vuosikymmenen lopulla, kun sain Cambridgen Clare Hall Collegen ensimmäisen Fellowship-apurahan lukuvuodeksi 1989–1990. Silloin kaatui Berliinin muurin lisäksi omat tieteelliset muurini.  Sain hengittää todella kansainvälisen tieteen ilmapiiriä, jossa itsenäistyin ajattelevana ihmisenä ja tutkijana.

Kun kesällä vuonna 1990 hieman haikeana palasin kotiyliopistooni, olin valmis kohtaamaan uusia haasteita. Hoidin koko vuosikymmenen ajan useaan otteeseen sijaisena uskontotieteen professorin virkaa, jossa kasvoin opettajana, tutkijana ja laitoksen johtajana. Vuosikymmen oli hallinnossa TTS-neuvottelujen kulta-aikaa: onnistuin saamaan uskontotieteen oppiaineeseen sekä rakenteellisia muutoksia virkojen suhteen että uusia virkoja. Uskontotiede kasvoi suotuisissa taloudellisissa olosuhteissa vahvaksi oppiaineeksi, jossa opettajien erinomaisen yhteistyön myötä oppiaine ylitti reilusti asetettuja tulostavoitteita yli odotusten. Hyvä tulostrendi on jatkunut aina näihin päivin saakka.

2000-luvulta haluan mainita kaksi tärkeää tähtihetkeä. Ensimmäinen on tietenkin nimitykseni ensimmäiseksi uskontotieteen professoriksi humanistisessa tiedekunnassa 1. helmikuuta 2003. Tuntui oudolta herätä professorina, kun illalla oli mennyt nukkumaan päätoimisena dosenttina. Toinen tähtihetki tai oikeastaan seuraavat tähtihetket liittyvät oppilaitteni väitöstilaisuuksiin, joissa kustoksena olen kokenut suurta iloa oppilaitteni kypsymisestä tutkijoiksi. On ollut nautinto nähdä, miten heidän onnellisuus loistaa silmistä ja miten erinomaisen oppineesti he ovat lukeneet lectionsa ja puolustaneet tieteellisiä ratkaisujaan väitöskirjassaan. Olen mielessäni usein tokaissut: ken haluaa tulla kauniiksi, väitelköön!