Yliopisto on suuri humanistinen voimakeskus Helsingissä. Se on niin itsestään selvä ja pääkaupungin verkostorakenteeseen kietoutunut, että se vasta nyt – viidenkymmenen vuoden opintojen ja tutkimuksen jälkeen – alkaa hahmottua kunnolla.

Jatkuvuus on vahvaa, suurien ikäluokkien massayliopistosta 1960-luvulta tähän päivään. Silloin haluttiin muuttaa kaikkea, mitä sittemmin onkin tapahtunut, mutta ydin on säilynyt. Ja ytimessä olen usein saanut olla mukana. Ensin opiskelijajärjestöissä, Eidoksessa ja Historicuksessa (ikuisesti), ja osakunnassa, Östra Finlands nationissa (samaten siellä). Sitten kuvaan astuivat tieteelliset seurat, Historiska Föreningen, Svenska litteratursällskapet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen Oppihistoriallinen Seura ja uusi 1700-luvun tutkimuksen seura, tehtävillä, toimeksiannoilla ja hallituspaikoilla.

Yliopiston vanhojen opettajien, opiskelutovereiden ja omien opiskelijoiden verkostoon törmäsi kaikissa yhteyksissä: tieteellisten seurojen julkaisutoiminnassa, muiden oppineiden instituutioiden näyttelyissä ja tutkimusprojekteissa, Kansallisarkistossa, Valtion taidemuseossa, Museovirastossa. Ja lisäksi vielä mediassa: TV:ssä, radiossa ja lehdissä.

Omanlaisensa intellektuelli alue on ollut entinen vasemmistoaikakauslehti Ny tid, johon olen kirjoittanut kolumneja ajankohtaisista kysymyksistä yli kymmenen vuoden ajan.

Olen myös toiminut aktiivisena hallituksen jäsenenä kahdessa säätiössä, pieniä mutta tärkeitä humanismin sektoreita nekin: Stiftelsen Finlandssvensk bokkultur, joka jakaa pieniä stipendejä ruotsinkielisten tietokirjojen ja oppimateriaalien kirjoittajille Suomessa, sekä Vaikutushistoriallinen säätiö, joka varovasti yrittää tuoda mannermaista Wirkungsgeschichte (”vaikutushistoria”) -ajattelua Suomeen.