Yliopistoon liittyy paljon hyviä muistoja. Monista opiskelutovereista tuli rakkaita ystäviä, ja lukemattomat mukavat hetket vietimme niin luennoilla kuin kuppilassakin. Castrenianumin käytävä ja päärakennuksen ja Porthanian salit tulivat tutuiksi ja alkoivat tuntua omalta ympäristöltä heti ensimmäisenä opiskeluvuonna.

Opettajissa oli paljon persoonallisuuksia, mutta haluan tässä muistella erityisesti kahta heistä: legendaarista viron lehtoria Eeva Niinivaaraa ja akateemikko Lauri Postia. Kun olin käynyt ennen yliopistoon tuloa Lahden kesäyliopistossa viron alkeiskurssin ja kerroin siitä Eeva Niinivaaralle, hän kysyi seuraavalla luennolla kohteliaasti, tahtoisinko lähteä hänen kanssaan elokuviin. Tahdoinhan minä, ja niin istuimme Capitol-teatterin parvella katsomassa Eduard Vilden romaanin Mäeküla piimamees pohjalta tehtyä elokuvaa. Viroa siinä ei valitettavasti kuultu, vaan elokuva oli dubattu venäjäksi. Joka tapauksessa näin alkoi Eeva Niinivaaran vaikutus elämääni, jossa viron kielellä ja kirjallisuudella on siitä lähtien ollut pysyvä sija. Kun opiskelin myös itämerensuomalaisia kieliä, viron rooli vain vahvistui. Kuulun ikäpolveni harvoihin onnellisiin, jotka saivat nauttia vielä myös Lauri Postin opetusta. Kun menin vepsän suulliseen tenttiin, hän aloitti tilaisuuden: ”Meidän pitäisi nyt keskustella hieman vepsän kielestä.” Ja niin ”keskustelimme” vepsän kielestä, vaikka jo silloin nuori itsevarma opiskelija ymmärsi ajatella, että ei tässä nyt aivan tasavertaisia vepsän tuntijoita olla!

Toinen muisto liittyy omaan opettajantyöhöni. 1980-luvun lopulla olin silloisen apulaisprofessorin Auli Hakulisen ‒ karismaattinen opettaja muuten hänkin ‒ sijaisena, ja ohjelmassani oli muun muassa sosiolingvistiikan kurssi. Sali oli suhteellisen pieni ja väkeä oli tupa niin täynnä, että osa istui ikkunalaudalla. Muistan elävästi, kuinka muuan nykyisin muusikkona tunnettu opiskelija tuli hieman myöhässä ja huomasi, että hänelle ei ole yhtään paikkaa, ei edes ikkunalla. Hän sanoi vain ”voi ei” ja kääntyi pois. Se iso ryhmä oli hyvin aktiivinen, ja jokin yhteinen ymmärrys kielen ja yhteiskunnan suhteesta meidän välillemme syntyi. Sittemmin olen saanut nauttia muutamien kurssilla olleiden lahjakkaiden opiskelijoiden väitöskirjojen ohjauksesta ja ystävyydestä.

Oma väitöspäivä on varmasti kaikille väitelleille yksi mieleenpainuvimmista päivistä yliopistossa. Porthanian sali III oli 19.4.1986 täpötäynnä, ja tunnelma siis mitä parhain, kun kävimme vastaväittäjäni professori Heikki Paunosen kanssa keskustelua suomen kielen muutoksesta ja vaihtelusta. Lektiossa käsittelin kielen markkinoita ja sitä, että kaikkien kielimuodot eivät ole näillä markkinoilla samanarvoisia, eivät varsinkaan niiden, jotka tulevat kotiseudultaan uuteen ympäristöön. Väitöksen jälkeiset hetket olivat koskettavia, kun näin niin monen silmissä kyyneleitä, ja tajusin, että kuulijat olivat tavoittaneet taulukoitteni ja murreindeksieni takaa sen ihmisen, joka yrittää tulla myös kieleltään hyväksytyksi ja joka voi jopa kokea pilkkaa siitä, että on erilainen. Tuo hetki vahvisti näkemystäni siitä, että tieteen tehtävä on emansipatorinen, sen tulee herättää halu toimia toisin. Tuntuu siltä, että tässä maailmassa tämä tehtävä on tullut entistä tärkeämmäksi.