Filosofian kandidaatti 1972, filosofian lisensiaatti 1985 ja filosofian tohtori 1986 (suomen kieli), Helsingin yliopisto
Kotimaisten kielten keskuksen johtaja, professori 1998-
Suomen kielen ja viestinnän apulaisprofessori 1989−1998, Helsingin kauppakorkeakoulu
Vs. suomen kielen professori 1993−1994, Helsingin yliopisto
Vs. suomen kielen apulaisprofessori 1987−1988, Helsingin yliopisto
Suomen kielen dosentti 1987−, Helsingin yliopisto
Vs. yliopistonlehtori 1986−1987, Uppsalan yliopisto, fennougristiikan laitos
Projektitutkija 1982−1985, Muuttajien kieli -hanke, Suomen Akatemia
Tutkija 1976−1981, 1986, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Vanhempi arkistoassistentti 1973−1976, Sanakirjasäätiö
Tutkimusapulainen 1971−1972, Käänteissanakirja, Suomen Akatemia
Palkinnot ja huomionosoitukset
Vaasan yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtori 2006
Svenska Folkskolans Vänner, Brobyggarpriset 2012
Suomen Kulttuurirahaston palkinto 2000
August Ahlqvistin, Kai Donnerin, Artturi Kanniston ja Yrjö Wichmannin rahaston väitöskirjapalkinto 1987
E. A. Saarimaan rahaston palkinto 1977
Viron opetus- ja tiedeministeriön ansiomerkki 2009
Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkki 2005
Svenska Finlands folkting -ansiomerkki 2003
Kielen elinvoiman edellytys on monimuotoisuus ja eri tahoilta saatavat vaikutteet. Uusien sanojen ja muiden kielellisten muutosten keskellä yhteisö testaa kieltään ja kulttuuriaan koko ajan.
Kielentutkijalle esitetään tuon tuostakin huolestunut kysymys kielen rappeutumisesta. Erilainen ja uusi saa usein rappion tai vähintään köyhtymisen leiman, vaikka esimerkiksi uuden lainasanan tulo kieleen olisi tuiki tarpeellinen tai muodon muuttuminen kuinka johdonmukaista tahansa.
En muista kenenkään ikinä ärsyyntyneen siitä, että kielessä on niin paljon pysyvää ja muuttumatonta. Esimerkiksi suomen kielen muotorakenteen monet ominaisuudet tai useat tavalliset sanat eivät ole muuttuneet miksikään. Vuosituhansien ja vuosisatojen ajan kieliyhteisö on sietänyt samoja lukusanoja, samoja eläinten nimiä ja tärkeiden esineiden ja asioiden nimiä.
Kielenpuhuja kiinnittää huomionsa yleensä sellaisiin yksittäisiin kielenpiirteisiin tai sanoihin, jotka ovat yleistyneet riittävästi niin, että niitä kuulee tarpeeksi usein. Hän noteeraa ne tai jopa ärtyy niistä. Se mikä muita saattaa ärsyttää, se puolestaan kielentutkijaa innostaa. Tutkija alkaa kysyä, miksi tällaisia muotoja käytetään, mikä tehtävä niillä on vuorovaikutuksessa, onko alueellisia tai sosiaalisia eroja, mistä ne johtuvat ja niin edelleen. Lähtökohtana on tällöin se, että vaihtoehtoinen uusi ilmaus tai muoto ei ala elää, ellei sille ole kieliyhteisössä tarvetta. Ja vaikka se eläisikin vähän aikaa, sen kohtalona on siirtyä taka-alalle, jos sitä ei pitemmän päälle haluta ottaa käyttöön. Kielentutkija hakee usein myös kielensisäisiä perusteita sille, miksi jokin ilmiö yleistyy.
Pirkko Nuolijärvi vierailuluennoimassa Tokion yliopistossa 2000.
Kielenkäyttöä voi pitää kokonaisuutena, jossa mikään muutos ei ole turha: jos jotakin uutta muotoa tai sanaa aletaan käyttää, tälle uudelle on paikka; se ei ala elää, jos sitä ei tarvita kieliyhteisössä. Siten erilainen muoto tai sana, joka saattaa ärsyttää yhtä kielenpuhujaa, on toiselle tarpeen. Se että nuorilla on käytössään sanoja ja muotoja, joita vanhemmat eivät käytä, syntyy nuorten sosiaalisista ja yhteisöllisistä tarpeista, samoin kuin syntyvät työikäisten ammattien vaatimat sanat ja ilmaukset.
Äidinkielessä olemme kotonamme, ja juuri sen moninaisiin piirteisiin ja vaihteluun äidinkielinen kykenee parhaiten kiinnittämään huomiota. Oman äidinkielen suhteen olemme myös ankarampia kuin minkään muun kielen suhteen. Äidinkielen moninaisuuden jokainen on sisäistänyt paljon paremmin kuin muiden kielten, vaikka olisi hyvinkin kielitaitoinen.
Jos kieli ei muuttuisi eikä saisi uusia vaikutteita, se jähmettyisi, yksipuolistuisi ja kenties ajan oloon kuihtuisi pois. Siksi jokainen uusi muoto ja sana on niin tervetullut. Äidinkieli on voimissaan, kun siinä kaiken aikaa risteilevät vastakkaiset voimat, lähentyen ja etääntyen, elinvoimaisina ja verevinä. Rappion makua olisi vasta silloin, kun kieli pantaisiin vitriiniin ja sitä katseltaisiin ulkoapäin, kuinka puhdas ja koskematon se on. Rappio pysyy kaukana, kun kaiken aikaa käytämme monikasvoista kieltä, jolta ulottuvuuksia ei puutu.
Pirkko Nuolijärvi vierailuluennoimassa Tokion yliopistossa 2000.
Kirjoittaja
Pirkko Nuolijärvi (Riitta-Ilona Hurmerinta, toim.)
Pirkko Nuolijärvi
Pirkko Sinikka Nuolijärvi
19.7.1949, Artjärvi
Filosofian kandidaatti 1972, filosofian lisensiaatti 1985 ja filosofian tohtori 1986 (suomen kieli), Helsingin yliopisto
Kotimaisten kielten keskuksen johtaja, professori 1998-
Suomen kielen ja viestinnän apulaisprofessori 1989−1998, Helsingin kauppakorkeakoulu
Vs. suomen kielen professori 1993−1994, Helsingin yliopisto
Vs. suomen kielen apulaisprofessori 1987−1988, Helsingin yliopisto
Suomen kielen dosentti 1987−, Helsingin yliopisto
Vs. yliopistonlehtori 1986−1987, Uppsalan yliopisto, fennougristiikan laitos
Projektitutkija 1982−1985, Muuttajien kieli -hanke, Suomen Akatemia
Tutkija 1976−1981, 1986, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Vanhempi arkistoassistentti 1973−1976, Sanakirjasäätiö
Tutkimusapulainen 1971−1972, Käänteissanakirja, Suomen Akatemia
Palkinnot ja huomionosoitukset
Vaasan yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtori 2006
Svenska Folkskolans Vänner, Brobyggarpriset 2012
Suomen Kulttuurirahaston palkinto 2000
August Ahlqvistin, Kai Donnerin, Artturi Kanniston ja Yrjö Wichmannin rahaston väitöskirjapalkinto 1987
E. A. Saarimaan rahaston palkinto 1977
Viron opetus- ja tiedeministeriön ansiomerkki 2009
Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkki 2005
Svenska Finlands folkting -ansiomerkki 2003
