Urani ikimuistoisiin hetkiin kuuluu osallistuminen seminaariin ja juhlaan, jonka järjestivät 60-vuotispäiväni kunniaksi nuoret lupaavat tutkijat, joiden väitöskirjoja olin aiemmin ohjannut. Siinä huipentui professorin työn palkitsevimpiin kuuluva osa-alue; se että saa olla luomassa oman oppialansa ja yliopistonsa tulevaisuutta ohjaamalla lahjakkaita nuoria, joiden ansiosta tutkimuksen horisontti avartuu vastaamaan uuden ajan haasteisiin. Kun saa juhlassa vastaanottaa oppilaiden ja kollegojen tekemän hienon tieteellisen antologian ja samaan aikaan ilmestyy myös oma pitkäaikaisen työn päätökseen saattava monografia, tuntee saavansa parhaan palkinnon työstään.

Yliopistouran arjesta nousevat eräänlaisina juhlahetkinä myös vierailuluennot ja konferenssit, joita on ollut järjestämässä ja joissa on tutustunut moniin alansa johtaviin tutkijoihin maailmalla ja joskus voinut myös solmia lämpimiä ystävyyssuhteita sukulaissieluihin eri maista. Tässä ehkä tahdon kuitenkin mainita yllättävimmän emännöintitehtäväni, johon jouduin puolivahingossa. Se oli suurin massatapahtuma, jonka olen joutunut avaamaan. Porthanian suurin sali ei sille riittänyt vaan luento videoitiin viereiseen saliin, joka sekin oli tupaten täynnä, kun filosofi Jacques Derrida vieraili ensimmäisen ja ainoan kerran Suomessa pari vuotta ennen kuolemaansa. Jälkeenpäin Derridan kanssa vitsailtiinkin siitä, miten hänet kutsui ja esitteli suomalaisen kirjallisuuden professori.