En ole ollenkaan varma, että pystyn poimimaan yhtä tiettyä tapahtumaa parhaaksi muistokseni Helsingin yliopiston piiristä, joten tarjoanpa tässä parikin hyvin positiivista kokemusta.

Ennen kuin sain nimityksen englannin kielen apulaisprofessoriksi v. 1987, annoin hakuprosessin loppuvaiheessa näyteluennon, jota asianmukainen raati oli kuuntelemassa. Näyteluento ei ole jäänyt mieleeni pelkästään eikä edes pääasiassa siksi, että se hyväksyttiin, vaan aivan muusta syystä. Miellyttävä muisto tilaisuudesta syntyi ennen kaikkea siksi, että luentoa arvioimassa olleeseen toimikuntaan kuului nyt jo edesmennyt professori Ossi Ihalainen ja nyt jo emerituksen statuksen saavuttanut professori Matti Rissanen, jotka molemmat jo tuolloin ansioituneina tutkijoina suhtautuivat luentooni sekä hyvin kiinnostuneesti että ennen kaikkea ymmärtäväisesti. Tämä näkyi etenkin siinä, että kun olin luennon lopettanut, molemmat kysyivät vielä luentoni aiheesta jokusen tarkentavan kysymyksen, joista silloisella vähäiselläkin kokemuksellani saatoin päätellä, että kysymykset esitettiin siksi, että luentoni antoi niihin aihetta eikä siksi että niin kuului tai saattoi tehdä.

Toinen kerrassaan mukava muisto liittyy jatko-opiskelijani Hanna Niemelän väitöstilaisuuteen v. 2003 alkupuolella. Hanna oli valmistautumassa väitökseen ja asianmukaisesti hieman hermostunut. Niinpä hän kysyikin minulta, miten hän saisi tilaisuuden omalta osaltaan sujuvasti käyntiin niin, että alussa ei tulisi takeltelua tai muuta hankaluutta. Annoin tuolloin Hannalle neuvon, jonka olin saanut vuosia aiemmin Harvardissa opiskellessani silloiselta professoriltani Susumu Kunolta.

Susumu oli eräänä päivänä kutsunut minut ja muutaman muun jatko-opiskelijan aveceineen illalliselle kotiinsa. Jossain vaiheessa tuli puheeksi esiintymistaito, jolloin Susumu kertoi, että hän oli havainnut hyväksi yleisön haltuunottamiskeinoksi seuraavan. Kun tilaisuus alkaa ja astut puhujan korokkeelle, ota rauhallisesti tukeva ote kateederin tms. reunoista ja katso yleisöä laidasta laitaan sanomatta mitään muutamaan sekuntiin. Suuri osa yleisöstä kokee tällaisen hiljaisuuden huomattavan pitkänä ja ahdistuu lievästi, kun puhuja ei sano mitään neljään, viiteen sekuntiin vaan ainoastaan katselee arvioivasti vaikkakin hymyillen yleisöä niin kuin karjanostaja karjaa. Kun puhuja sitten lopulta (siis noin neljän tai viiden sekunnin kuluttua) suvaitsee aloittaa, yleisö kokee helpotuksen tunteen huomatessaan, että asia alkavat kuitenkin edetä odotetulla tavalla.

Kerroin Hannalle, että olin itse testannut tätä keinoa omassa väitöstilaisuudessani ja että se oli toiminut kerta kaikkiaan erinomaisesti ja että hänenkin varmasti kannattaisi niin tehdä. Kun Hannan väitöstilaisuuden aika sitten koitti, hän menetteli ohjeeni mukaisesti ja kertoi iloisena välittömästi tilaisuuden jälkeen, että ”hienosti toimi.” Akateemista perinnettä Helsingin yliopistossa tämäkin…