Takaisin

Pekka Pesonen

Pekka Juhani Pesonen
1.4.1947, Norrköping, Ruotsi

Filosofian kandidaatti 1973 (yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka), filosofian lisensiaatti 1975 (yleinen kirjallisuustiede, venäjän kieli ja kirjallisuus) ja filosofian tohtori 1987 (venäläinen kirjallisuus), Helsingin yliopisto

Venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori 2011-, Helsingin yliopisto
Tuntiopettaja ja vt. assistentti 1970–1972, 1974 ja assistentti (yleinen kirjallisuustiede) 1975–1980, Helsingin yliopisto
Vt. apulaisprofessori (kirjallisuus) 1979, Oulun yliopisto
Vt. apulaisprofessori 1981–1983 ja 1986–1987, apulaisprofessori 1988–1997 ja professori (venäläinen kirjallisuus) 1998–2010, Helsingin yliopisto

Palkinnot ja erityissaavutukset
Jakov Grot -palkinto entusiasmista Venäjän tutkimuksessa 1999
Suomen Semiotiikan Seuran Oscar Parland -palkinto 2007

Kuva: Mika Federley
Tekstit: Pekka Pesonen ja Riitta-Ilona Hurmerinta (toim.)

Parhaita hetkiäni Helsingin yliopistossa

Pidin ensimmäiset kurssini Helsingin yliopistossa syksyllä 1970. Ne olivat praktikum-kursseja, joilla yleisessä kirjallisuustieteessä käsiteltiin ”koko” maailmankirjallisuutta. Opiskelijat kirjoittivat muutaman liuskan esseitä, ja kokoontumiskerroilla keskusteltiin vetäjän johdolla. Opetusmuoto oli uusi, olimme vaatineet sitä silloisessa ”laitosedustustossa” ja saaneet toiveemme läpi.

Sain pari kurssia vedettäväkseni. Niistä alkoi opetustyö Helsingin yliopistossa. Kun oli tottunut arvostelemaan opettajiaan, oli melkoinen haaste joutua sellaiseksi itse vielä puolivalmiina hum.kandina. Elävän kontaktin luominen opiskelijoihin oli ensimmäinen asia, joka piti oppia. Sitä saattoi opetella, mutta jokainen kontaktitilanne oli silti aina uusi ja haastava. Erilaiset opetustilanteet, kohtaaminen opiskelijoiden kanssa, on ollut parasta mitä olen kokenut yliopistolla. Ne voittavat jopa tutkimuksen ”ahaa”-elämykset.

Kuva 10​
Kuva 10​

Paria viimeistä vuosikymmentäni Helsingin yliopistossa hallitsi jatko-opiskelijoiden kanssa työskenteleminen. Kansainvälisten projektien myötä mukaan tuli väitöskirjan tekijöitä Suomen lisäksi myös Venäjältä, Virosta ja USA:sta. Oma, vilkas nuori kansainvälinen tutkijayhteisö oli parhaimmillaan vetäjän suuri ilo ja ylpeydenaihe.

Kuva 11​
Kuva 11​

Oman alan popularisointi on ollut minulle aina läheinen asia. Kun jäin eläkkeelle joulun alla 2010 järjestin myös suurelle yleisölle suunnatun luentosarjan ”Venäläinen klassikkoni”, johon kutsuin puhujiksi kollegoitani eri ajoilta, jo väitelleitä oppilaitani ja muutamia ei-akateemisia ystäviäni. Lopetin sarjan omaan jäähyväisluentooni. Sarjalle vaadittiin jatkoa, ja sittemmin olen ollut mukana järjestämässä useampaakin sarjaa venäläisestä kirjallisuudesta.

Mahtavimman suosion saavutti dialogisarja ”Kaksitoista tuolia” syksyllä 2012. Keskustelin siinä 12 suomalaisen kirjailijan kanssa heidän valitsemastaan venäläisen kirjallisuuden teoksesta tai teemasta. Yleisöä sarjan loppupuolella oli enimmillään lähes 600 henkeä, täysi Porthania I. Rakkaimmat muistoni ovat silti ensimmäiset kurssini syksyllä ja jäähyväissarjani 40 vuotta myöhemmin. Suuri ilo on jatkaa emerituksena joissakin puuhissa edelleenkin.

 

Lisätietoa artikkelissa olevista kuvista

Kuva 10

Retkellä kevätkoleassa Suomenlinnassa opiskelijoiden kanssa 1990-luvun puolivälissä. Retken järjesti opiskelijoiden perustama ”Uudemman venäläisen kirjallisuuden klubi”. Klubin jäsenistä on sittemmin tullut rusisteja monille eri elämän aloille, useimmista kuvassa olijoista myös tutkijoita, tohtoreita, professoreita.

Kuva 11

Tarttolaisen Peeter Toropin karonkka vuonna 1995. Pekka Pesonen käsittelee hänen selkäänsä lahjaksi antamallaan suomalaisella vastalla. "Torop oli Juri Lotmanin oppilas, johon tutustuin vuonna 1987. Vuodet 1990–1996 hän oli venäläisen kirjallisuuden vierailevana lehtorina laitoksellamme. Hän väitteli Helsingissä maailmankuulu venäläisen kulttuurin tutkija ja semiootikko Boris Uspenski opponenttinaan. Nykyisin Torop on Tarton yliopiston semiotiikan professori."

Takaisin