Pidin ensimmäiset kurssini Helsingin yliopistossa syksyllä 1970. Ne olivat praktikum-kursseja, joilla yleisessä kirjallisuustieteessä käsiteltiin ”koko” maailmankirjallisuutta. Opiskelijat kirjoittivat muutaman liuskan esseitä, ja kokoontumiskerroilla keskusteltiin vetäjän johdolla. Opetusmuoto oli uusi, olimme vaatineet sitä silloisessa ”laitosedustustossa” ja saaneet toiveemme läpi.

Sain pari kurssia vedettäväkseni. Niistä alkoi opetustyö Helsingin yliopistossa. Kun oli tottunut arvostelemaan opettajiaan, oli melkoinen haaste joutua sellaiseksi itse vielä puolivalmiina hum.kandina. Elävän kontaktin luominen opiskelijoihin oli ensimmäinen asia, joka piti oppia. Sitä saattoi opetella, mutta jokainen kontaktitilanne oli silti aina uusi ja haastava. Erilaiset opetustilanteet, kohtaaminen opiskelijoiden kanssa, on ollut parasta mitä olen kokenut yliopistolla. Ne voittavat jopa tutkimuksen ”ahaa”-elämykset.

Paria viimeistä vuosikymmentäni Helsingin yliopistossa hallitsi jatko-opiskelijoiden kanssa työskenteleminen. Kansainvälisten projektien myötä mukaan tuli väitöskirjan tekijöitä Suomen lisäksi myös Venäjältä, Virosta ja USA:sta. Oma, vilkas nuori kansainvälinen tutkijayhteisö oli parhaimmillaan vetäjän suuri ilo ja ylpeydenaihe.

Oman alan popularisointi on ollut minulle aina läheinen asia. Kun jäin eläkkeelle joulun alla 2010 järjestin myös suurelle yleisölle suunnatun luentosarjan ”Venäläinen klassikkoni”, johon kutsuin puhujiksi kollegoitani eri ajoilta, jo väitelleitä oppilaitani ja muutamia ei-akateemisia ystäviäni. Lopetin sarjan omaan jäähyväisluentooni. Sarjalle vaadittiin jatkoa, ja sittemmin olen ollut mukana järjestämässä useampaakin sarjaa venäläisestä kirjallisuudesta.

Mahtavimman suosion saavutti dialogisarja ”Kaksitoista tuolia” syksyllä 2012. Keskustelin siinä 12 suomalaisen kirjailijan kanssa heidän valitsemastaan venäläisen kirjallisuuden teoksesta tai teemasta. Yleisöä sarjan loppupuolella oli enimmillään lähes 600 henkeä, täysi Porthania I. Rakkaimmat muistoni ovat silti ensimmäiset kurssini syksyllä ja jäähyväissarjani 40 vuotta myöhemmin. Suuri ilo on jatkaa emerituksena joissakin puuhissa edelleenkin.

• "Professori otti riskin venäläisten kirjaklassikoiden kanssa. Pekka Pesosen ja kotimaisten kirjailijoiden vuoropuheluista tuli yleisömenestys.", Helsingin Sanomat 7.10.2013.
• "Venäläinen kirjallisuus inspiroi suomalaisia kirjailijoita", Yle Kirjakerho 1.4.2014

 

Lisätietoa artikkelissa olevista kuvista

Kuva 10

Retkellä kevätkoleassa Suomenlinnassa opiskelijoiden kanssa 1990-luvun puolivälissä. Retken järjesti opiskelijoiden perustama ”Uudemman venäläisen kirjallisuuden klubi”. Klubin jäsenistä on sittemmin tullut rusisteja monille eri elämän aloille, useimmista kuvassa olijoista myös tutkijoita, tohtoreita, professoreita.

Kuva 11

Tarttolaisen Peeter Toropin karonkka vuonna 1995. Pekka Pesonen käsittelee hänen selkäänsä lahjaksi antamallaan suomalaisella vastalla. "Torop oli Juri Lotmanin oppilas, johon tutustuin vuonna 1987. Vuodet 1990–1996 hän oli venäläisen kirjallisuuden vierailevana lehtorina laitoksellamme. Hän väitteli Helsingissä maailmankuulu venäläisen kulttuurin tutkija ja semiootikko Boris Uspenski opponenttinaan. Nykyisin Torop on Tarton yliopiston semiotiikan professori."