Haaveilen, että Helsingin yliopisto säilyisi sivistysyliopistona. Sellaiseen uskoin tulevani, kun aloitin opintoni kohta 50 vuotta sitten. Sellaisessa koen myös olleeni – ainakin ajoittain.

Mitä se sivistys on, jonka pelkään muuttuvan vain haaveeksi? Se on intoa mahdollisimman monipuolisen tiedon hankkimiseen ja välittämiseen. Välittäminen ei ole vain kaupantekoa ja tilaustöitä. Se on tutkimista ja opettamista, joilla on toki välinearvo, mutta myös itseisarvo. Se on kommunikointia, jonka taidoissa meillä yliopistolaisilla on paljon oppimista.

Sivistys edellyttää monipuolista kielitaitoa, filologille sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Nuoremman sukupolven englannin taito on moni verroin parempi kuin omalla sukupolvellani.  Se on hienoa ja tarpeellista maailman menossa mukana pysymiseen.

Mutta suomen kielen taito heikkenee koko ajan. Kiemuraiset selkiintymättömät lauseet, joissa eksyy termi- ja lainasanaryteikköihin, eivät ole kielitaitoa – missään tekstissä. Kaunokirjallinen teos, jossa on kehno kieli, on kehno.  Niin on myös kehnolla suomen kielellä kirjoitettu suomalainen tutkimus, varsinkin kirjallisuudentutkimus. Haaveilen nykyisen alennustilan kohentuvan.

Haaveilen myös lukutaidon säilymisestä. Kirjallisuuden tutkijalta edellytetään tulkitsijan taitoja. Niitä ei ole ilman tulkittavan tekstin tarkan lukemisen kykyä. Tulkinta ei ole minkä tahansa väittämistä ja väitetyn täytyy perustua käsiteltävään tekstiin. Yhä uusien, toki muuttuvien, mutta aina ajoittain entisiä toistavien teoreettisten mallien viidakossa on helppoa eksyä ja silti kuvitella olevansa perillä. Perille vie vain tarkkaan luettu sana ja sen pohtiminen yhä uudestaan toki myös yhä uusina aukeavista näkökulmista.

Viime vuosina uudet lukukumppanini ovat avanneet uudella tavalla vanhoja perustotuuksia lukutaidosta. Alman ja ukin lukuhetket -teksti (Vauvakirja.fi, 2012), kertoo lukuhetkistä tyttärentyttäreni Alman kanssa 4 vuotta sitten. Hän oli silloin 2-vuotias. Nyt kumppaneita on tullut jo kolme lisää. Luetusta tekstistä aukeavat loputtomat tulkitsemisen mahdollisuudet ovat toistuva ilo. Mutta tarkkana pitää olla. Sellaisena pysymisestä haaveilen – tutkijana, opettajana ja ihmisenä.