Toisin kuin suurin osa tuntemistani muusikoista, aloitin musiikkiopintoni varsin myöhään, sillä aloitin viulunsoiton 11-vuotiaana. Tunnustan rehellisesti, että viiteen tai kuuteen vuoteen viulunsoitto ei varsinaisesti ollut mikään elämäni kulmakivi. Olen tottakai aina rakastanut musiikkia, mutta en ollut valmis sen opiskelun vaatimaan sitoutumiseen. Vasta myöhemmin, kun olin noin 18-vuotias, tajusin kuinka tärkeää soittaminen minulle oli ja sen jälkeen olen tarttunut asiaan aivan erilaisella asenteella. Ei minusta koskaan tullut David Oistrakhin veroista, tietenkään, mutta valmistuessani konservatoriosta olin nöyrästi iloinen saavuttamistani tuloksista.

Lavalla olen aina ollut enemmän elementissäni laulajana kuin viulistina. Itse asiassa nykyään en enää juurikaan kärsi lavajännityksestä. Laulajan ja keulahahmon rooli tuntuu sopivan minulle hyvin, vaikka lavan takana olen melko ujo ja koitan vältellä valokeilaa. Lisäksi tykkään mennä nukkumaan aikaisin, en juo enkä tupakoi, urheilen useita kertoja viikossa, joten ystäväni usein vitsailevat terveellisestä elämäntyylistäni.

Keikoilla ja studiossa kiinnitän huomiota useisiin elementteihin. En ole sen vähempää kuin perfektionisti ja teen parhaani hioakseni jokaisen pienen yksityiskohdan esityksessä: tietysti musiikki itse on etusijalla, mutta uskon vakaasti, että lava-asenne, hyvä koreografia, valot, erikoistehosteet, ajoitus ja jopa jutut biisien väleissä pitäisi suunnitella ja harjoitella tarkasti. Konsertti ei ole vain musiikkia, se on esitys kokonaisuutena ja kirjaimellisesti täydellinen aistillinen kokemus.