Vanhana teiniaktivistina ja poliittisesti organisoituneena opiskelijana minusta oli alusta alkaen luontevaa olla mukana siellä missä asioista päätettiin. Vanhalla historian laitoksella kehittyi hyvin vahva yhteistyön traditio, ja olin alusta pitäen mukana erilaisissa opintotoimikunnissa, suunnitteluryhmissä ja 1990-luvulla, kun hallinto uudistui, laitosjohtoryhmässä ja tiedekuntaneuvostossa.

Monet kollegat olivat haluttomia osallistumaan hallintoon, koska ne söivät aikaa omalta tutkimukselta. Joten otin sen roolin, että jonkunhan nämäkin on hoidettava. Jos voin edustaa oppiaineitamme eri elimissä, voin vapauttaa minua lahjakkaammat tutkijat tekemään tutkimusta ja samalla auttaa omaa laitosta ja oppiaineitta seuraamalla sitä mitä hallinnossa suunniteltiin. Tieto kulki sillä tavalla mukavasti.

Toinen puoli tätä ns. vaikuttamista on ollut aikoinaan aktiivinen lehtiin kirjoittaminen ja jonkin verran myös muissa medioissa historian asioista puhuminen. Tällä alalla ehkä tähtihetki oli, kun minua pyydettiin Me Naiset-lehden kolumnistiksi. Kun oman työn tärkein työkalu on kieli, on tärkeää kirjoittaa paljon ja monipuolisia tekstejä, joten kirja-arvostelut ja kolumnit sopivat hyvin työnkuvaan. Siinä sivussa syntyi erinäisiä populaariksi luonnehdittavia tekstejä, kuten Suomen historian Pikkujättiläisen tai Suomalaisen arjen historian artikkelit ja Pohjoismaiden historian oppikirjan kirjoittaminen.

Kun tämä nykyinen hallintomalli ajettiin läpi komentomeiningillä, luovutin. Akateemisen yhteisön idea ajettiin mielestäni alas ja luotiin hallintomalli, jossa minua ei enää kiinnosta olla mukana.

Pohjoismainen yhteistyö on ollut alusta alkaen tärkeä osa toimintaani: aloitin tutkijana yhteispohjoismaisessa projektissa, olin 1980-luvulla aktiivisesti organisoimassa pohjoismaisia historian metodikonferensseja ja ollut jatkuvasti yhteistyöhankkeissa eri pohjoismaiden tutkijoiden kanssa. Pohjoismaiset seminaarit ja konferenssit ovat olleet tutkijaelämäni suola ja sokeri.