Hämmästyttävin asia urallani on, että onnistuin kielihistorioitsijana saamaan koulutustani vastaavan työn yliopiston ulkopuolelta. WSOY:n Shakespeare-projekti (2004–2013), jossa käännettiin uudelleen kirjailijan koko näytelmätuotanto, oli meille kustannustoimittajille suuri ammatillista identiteettiä muokkaava kokemus. Saimme mahdollisuuden opetella kokonaan uusia asioita, lukea ja perehtyä, ajatella ja kehittyä. Samalla todistettiin taas teorian ja käytännön ero: vaikka väitöskirjani käsitteli varhaisuusenglantia, voi sanoa että opin kielen vasta Shakespeare-käännöksiä editoidessani.

Kustantajalla ei yleensä ole suosikkikirjailijoita, mutta Shakespeare on omassa luokassaan, enkä voi verrata häntä kehenkään. Lapsuuden ja teinivuosien Tolkien-obsessio teki minusta kielihistorioitsijan, mahdollisuus syventyä Shakespearen kieleen taas avasi uusia maailmoja. Kieli ei elä tyhjiössä, kaikella on aina konteksti. Shakespeare on ensisijaisesti näyttämöä varten, vaikka hänen näytelmistään onkin tullut vuosisatojen myötä maailmankirjallisuutta, ja moni vaikea kohta tekstissä aukeaa vasta, kun muistaa ajatella miten se esitettäisiin lavalla. Samalla menneisyys herää eloon, alamme ymmärtää miten ihmiset elivät ja mitä ajattelivat.