Kun aloitin työt käännöskirjallisuuden toimittajana viisitoista vuotta sitten, ajattelin leimallisesti kuin kielentutkija. Olin tehnyt kielihistoriallisen väitöskirjan ja ollut töissä sanakirjatoimittajana, mutta en aina nähnyt metsää puilta. Olin innostunut tarkkuudesta ja vivahteista, ja englannin taitoni oli keskimääräistä parempi, mutta kokonaisuuden hahmottaminen oli vaikeaa. Työ opetti tekijäänsä, ja suomentajat opettivat kokematonta toimittajaa.

Ajattelen että kirja on aina vain kirjailijan, mutta kieli on kirjailijan ja suomentajan yhteinen, ja samalla suomentajan oma. Tai, jos metsässä pysytään, suomentaja suunnistaa kirjailijan tekemää rataa omat reittivalintansa tehden. Kustannustoimittaja tarkastaa välillä kompassisuunnan ja vertaa reittiä karttaan.

Kirjallisuutta olen opiskellut vain osana filologian opintoja, mikä on varmaankin käännöskirjallisuuden kustantajalle sekä haitta että etu. Tutkijaluonteena haluaisin osata jäsentää myös kirjallisuutta jonkin viitekehyksen kautta, mutta toisaalta on hyvä yrittää olla mahdollisimman lähellä lukijan roolia. Ihan tavalliseksi lukijaksi ei kustantajasta oikein ole, ja sanonkin välillä nuorille, että kannattaa miettiä tarkkaan haluaako harrastuksesta ammatin. Suhde lukemiseen muuttuu vääjäämättä.

Sitäkin hienompaa on, kun joskus innostuu jostakin, pääsee mukaan tarinaan, tietää että tämä toimii. Tunne on niin harvinainen, että sitä pitää heti seurata, käännösoikeudet pitää hankkia, paikan kustannusohjelmassa pitää löytyä. Vaikeampaa on se, että kaikesta ei voi innostua. Kaikki ei ole minua varten, mutta se ei tarkoita ettei kirjalle voisi olla lukijoita.