Yliopistoaikoina en ollut kovinkaan esimerkillinen opiskelija. Aiemman tutkinnon päälle tehdyt musiikkitieteen opinnot toimivat hyvänä oheistoimintana, kun matkapäiviä kertyi keikkakiertueiden muodossa parhaimmillaan jopa 200 vuodessa.

Opinnot ovat toistaiseksi jääneet kandidaatin tutkintoon, mutta maisterivaihe ei ole sekään täysin poissuljettu ajatus. Musiikin kohdalla tekeminen on kuitenkin aina vienyt voiton ilmiöiden akateemisesta tarkastelusta.

Muistelen lämmöllä musiikkitieteen silloisia tiloja Vironkadulla: historiaa huokuvilla käytävillä tunsi olevansa edes jollain tavalla osa musiikintutkimuksen perintöä. Mariankadun luentosalissa närkästytin varmasti vakavammat kollegat moneen kertaan.

Klassisen musiikkiperinteen kasvattina, mutta metallimusiikkiin hurahtaneena vastarannan kiiskenä tarkastelin musiikkitiedettä ja akateemisia ympyröitä ehkä hieman ulkopuolisesta näkökulmasta.

Noina vuosina metallimusiikki nousi Lordin euroviisuvoiton myötä lähes kansanmusiikin asemaan. Pääministerikin heristeli pressikuvissa pirunsarvimerkkiä.

Oltiin korkean ja matalan kulttuurin tärkeässä risteyskohdassa, joka oli monelle vierasta. Jopa musiikkitieteen oppiaineen professori, kunnioitettu semiootikko Eero Tarasti ihasteli tuolloin ”Nightwashin” menestystä.

Parhaimmiksi muistoiksi nousevat silti erilaiset ihmiskohtaamiset juhlissa ja opiskelijatilaisuuksissa.

Humanisteja varoitellaan toistuvasti siitä, että tutkinto ei valmista suoraan ammattiin. Kanssaopiskelijoistani monet ovat löytäneet mielenkiintoisia urapolkuja, toiset useammin musiikin saralta kuin toiset. Verkostot ja lainattu näköala niin teatteriin, festivaalikenttään kuin musiikkiteollisuuteenkin ovat korvaamattomia, eivätkä ne synny tyhjiössä, vaan pelkästään toisiin tutustumalla.