On hassua ajatella, että olen ollut yliopistolainen jo yli puolet elämästäni. Kuilua fukseihin on lähes 30 vuotta. Silti keskeisimmät elämyksen hetket liittyvät omien opintojeni alkuun. Päärakennuksessa oli ihana historian ja sivistyksen henki, Georg Henrik von Wrightin Humanismi elämänasenteena kolahti, opintokirjan sain rehtori Olli Lehdolta, ja jo pääsykoekirja Language Change – Progress or Decay? avasi jännittäviä näkökulmia kieleen.

Mahtavinta kuitenkin oli se vapautunut olo, kun sai keskittyä omaan juttuun. Ketään ei enää kiinnostanut, olinko hikipinko ja minkä arvosanan sain tentistä.

Puolisoa en yliopistolta löytänyt, mutta sain hänetkin innostumaan humanistisesta koulutusalasta. Olin nimittäin päätellyt, että teoreettinen filosofia vastaisi hyvin hänen analyyttistä mielenlaatuaan. Jälkikäteen olen kyllä ihmetellyt, miksen saman tien kannustanut häntä oikeustieteelliseen tai lääketieteelliseen, kaipa analyyttisyydestä olisi sielläkin ollut hyötyä. Kyynisyys sikseen! On aina mukava palata niihin innostuneen optimistisiin tunnelmiin, joissa koulutusvalinnat aikanaan tehtiin.

Onneksi olin silloin niin varma, että haluan opiskella englantia Helsingin yliopistossa, sen verran paljon mahdollisuuksia on tämä opintopolku minulle avannut.