Mikko Saikku on ollut aina kiinnostunut toisaalta historiasta, toisaalta luonnosta. Vaihto-oppilasvuosi Idahossa herätti kiinnostuksen paitsi yhdysvaltalaisen kulttuurin myös Pohjois-Amerikan luonnon erityispiirteisiin. Hän harkitsi hetken jopa biologin uraa, mutta päätyi kuitenkin opiskelemaan historiaa, mikä osoittautuikin hyväksi vaihtoehdoksi. Mielenkiinnon kohteiden yhdistäminen kävi lopulta kivuttomasti ympäristöhistorian grand old manin Alfred W. Crosbyn innoittamana. Termeistään ”ekologinen imperialismi” ja ”kolumbiaaninen vaihto” tunnettu Crosby oli Helsingin yliopistossa vierailevana professorina Saikun opintojen alkuvaiheessa. Uunituore historianopiskelija koki hänen luennoillaan ahaa -elämyksen. Crosby ja toinen Fulbright-professori, Tom Wendel, tutustuttivat Saikun jo opiskeluaikoina tutkijoihin, joista myöhemmin tuli ympäristöhistorian suuria nimiä Yhdysvalloissa. Richard White, William Cronon ja Donald Worster ovat kaikki Saikun tuttuja jo 1980-luvulta.

Saikun onnistui perustutkinto-opiskelijana pian yhdistää ympäristöhistorialliset intressinsä ja kulttuurihistoriallinen kiinnostuksensa Yhdysvaltojen syvää etelää kohtaan. Mielenkiinto Mississippi-joen alajuoksuun kumpusi populaarikulttuurista, kirjallisuudesta, elokuvista ja musiikista – varsinkin Mark Twainin ja William Faulknerin teokset, Tennessee Williamsin näytelmät ja blues-musiikki ovat olleet jo keskikouluajoista lähellä hänen sydäntään. Proseminaarityötään kirjoittaessaan Saikku yhdisti lintuharrastuksensa ja kiinnostuksensa Yhdysvaltojen syvän etelän luontoon ja kulttuuriin ympäristöhistoriallisessa tutkimuksessa. Tuossa tutkimuksessa hän yhden lintulajin sukupuuttoa indikaattorina käyttäen analysoi, miten ja miksi ihmiset Yhdysvaltain eteläosassa olivat muokanneet luontoa, ja kuinka nopeasti muutokset olivat tapahtuneet. Proseminaarityöstä syntyi sittemmin ensimmäinen kansainvälinen referee-artikkeli, jota yhä siteerataan.

Tätä kautta Saikku päätyi väitöskirjan aihetta valitessaan tutkimaan Missisippin osavaltion ns. Delta-alueen pitkän aikavälin ympäristömuutoksia, sillä hän huomasi, että vaikka alue etelän kulttuurin ja rotusuhteiden tutkimuksessa on perinteisesti ollut suorastaan keskeinen, siitä ei ympäristöhistoriallisesti ollut kirjoitettu juuri mitään. Aihe siis suorastaan huusi kirjoittajaansa. Alue tarjoaa erinomaisen esimerkin eurooppalaisten Pohjois-Amerikassa aiheuttamasta ympäristömuutoksesta ja sen ideologisista taustoista. Ennen kuin eurooppalaisasutus vakiintui alueella 1830-luvulla, oli se käytännöllisesti katsoen koskematonta erämaata, mutta muuttui sadassa vuodessa peruuttamattomasti ihmistoiminnan seurauksena. Väitöskirjan pohjalta syntyi Yhdysvalloissa julkaistu monografia, josta on tullut aihepiirinsä perusesitys.

Luontosuhde on värittänyt myös Mississippin suistomaan paikallista kulttuuria. Saikku muistaa, kuinka vuonna 2005 Yhdysvalloissa syntyi valtaisa mediakohu, kun Cornellin yliopiston tutkijat väittivät löytäneensä Arkansasin rämeiltä sukupuuttoon kuolleeksi luullun rämetulikärjen. Juttu päätyi Science-lehden kanteen asti, ja Saikkuakin haastateltiin aiheen tiimoilta. Valitettavasti kävi lopulta ilmi, ettei laji ollutkaan noussut kuolleista vaan odottaa yhä löytäjäänsä. Saikun mukaan havainnon aiheuttama kohu kuitenkin kertoo luonnon ja eläinten symboliarvosta amerikkalaisessa kulttuurissa. Rämetulikärki on Yhdysvaltain etelässä kadonneen ikimetsän symboli, jota jo alueen alkuperäisasukkaat arvostivat. Sen kaltaiset symbolit kiinnostavat alueen ihmisiä tänäkin päivänä.