Humanistilla ei ole uraa – tai ainakaan urasuunnittelua, oli opiskelijasukupolveni sivistysyliopistohenkinen motto. Jälkikäteen katsoen työelämään orientoitumiseni näyttää kuitenkin lähes ohjelmalliselta. Tartuin mielenkiintoiselta vaikuttaviin keikkatyötarjouksiin ja sain käytännön kokemusta arkistojen penkomisesta, haastattelututkimuksesta ja aikataulujen kunnioittamisesta.

Postinkantajan kesätyöt, jotka olin aloittanut jo koulupoikana, sopivat humanistiopiskelijalle erinomaisesti. Ne tekivät Kruununhaan kulmat ja pihat tutuiksi, takasivat rahaa harrastuksiin, mutta ennen kaikkea jättivät pitkän pätkän kesäpäivää kesätenttien, mutta ennen kaikkea kaunokirjallisuuden lukemiseen Helsingin puistoissa.

Yhtenä kesänä auttelin Ylioppilastalossa tsupparina kehitysmaauutistoimisto Inter Press Servicen toimistossa. Tsuppari pestattiin samaksi syksyksi myymään IPS:n artikkelipalvelua maakuntalehtiin ja lähdin mukaan myös yhdistyksen toimintaan. Maailmani avartui globaalien kysymysten, mutta myös maakuntalehtien merkityksen ja myyntityön luonteen osalta: kuuntele asiakasta, tunne tuotteesi ja myy sitä, mitä itse arvostat.

Kun eteen tuli mahdollisuus kirjoittaa järjestöhistoriikki, tartuin sellaiseen opiskelukavereideni kanssa, kahdestikin. Matemaattisten aineiden opiskelijoiden Limes ry:n 50-vuotishistorian kirjoittaminen kattoi kiehtovia murrosvaiheita opiskelijoiden aate- ja sosiaalihistoriasta. Suomen invalidien urheiluliiton 40-vuotishistorian kirjoittaminen puolestaan avasi näkymän yhteiskuntaan sen marginaalista käsin. Tein myös kuvatoimitustöitä Otavalle ja olin vuoden Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan historiaprojektin tutkimusapulaisena.

Kun Helsingin yliopisto vietti 350-vuotisjuhlaansa, sain suunniteltavikseni Ylioppilaskunnan juhlanäyttelyn suunnittelun Jugendsaliin. ”Ylioppilaselämää Helsingissä” -näyttely taisi olla käyntikorttini tiedekeskus Heurekaan, jonne minut kutsuttiin työryhmään suunnittelemaan juhlavuoden näyttelyä ”Suomi 75 vuotta”. Sittemmin näyttely sai yläotsikon kuvaamaan Suomen modernisaatiota: ”Jukola–Jakomäki–Bryssel”.

Työ vei minut mennessään niin, että pro gradun kirjoittaminen kahdelle professorille oli jäädä tekemättä, kun mielessäni oli näyttelyiden tekeminen suurelle yleisölle. Juuri näyttelytyö kuitenkin lopulta motivoi minut graduntekoon. Olin käsikirjoittanut ja suunnitellut näyttelykohteen Mrs. Alec Tweedien hauskasta matkakuvauksesta Through Finland in Carts vuonna 1896. Kohde duplikoitiin myös Retretin kesänäyttelyyn, ja teimme siitä myös dokumenttielokuvan. Hylkäsin antiikin ja vaihdoin matkakirjallisuuteen. Aiheenvaihdossa minuun uskoa valoi tärkein yliopisto-opettajani fil. lis. Rainer Knapas, jota en voi kyllin kiittää työni ohjaamisesta, vaikka hän ei ollut sen ohjaaja. Sellainen on universitas, oppijoiden yhteisö.