Suomalaisen peruskoulun yhtenä tavoitteena on, kuten perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet vuodelta 2004 korostavat, ihminen, joka ”osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa”. En tiedä, onko suomalainen koulu onnistunut tässä tehtävässään. On kuitenkin selvää, että uudella ajalla – siis 1500- ja 1600-luvuilla – maamme harvoille kouluille ei asetettu tällaisia tavoitteita. Kuten vuonna 2010 julkaistusta maamme kasvatuksen ja koulutuksen historiasta käy ilmi, tuon ajan koulua hallitsivat passiiviseen alamaisuuteen liittyvät arvot.
Kaikkialla Euroopassa ei tilanne kuitenkaan ollut tällainen. Thomas Hobbesin mukaan syy siihen, miksi hänen maanmiehensä olivat sotineet kaksi sisällissotaa 1640-luvulla ja mestauttaneet kuninkaansa sekä perustaneet toistaiseksi Englannin historian ainoan tasavallan vuonna 1649, lankesi pääasiassa kouluopettajille. He olivat opettaneet poikia lukemaan ”antiikin Kreikan ja Rooman tasavaltojen kuuluisien miesten kirjoja, jotka käsittelivät kyseisten tasavaltojen politiikkaa ja suuria tekoja”. Näissä kirjoissa ”kansanvaltaa ylistettiin vapauden kunniakkaalla nimellä ja monarkiaa haukuttiin tyrannian nimellä”.
Kirjassani Rhetoric, politics and popularity in pre-revolutionary England (Cambridge University Press, 2013) tarjoan vastauksen siihen, miksi Hobbes saattoi ajatella tällä tavoin. Kirjassa osoitan, kuinka kouluopetuksen tavoite oli ennen kaikkea aktiivisten kansalaisten kasvattaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi koulupoikien tuli oppia puhumaan muun muassa lainsäädännöstä, sodasta ja rauhasta, ulkomaankaupasta ja ulkopolitiikasta. Poikien tuli ymmärtää, että puhuminen ja kirjoittaminen olivat teräviä aseita poliittisessa taistelussa ja että tavoite oli vastustajien näkemysten ja argumenttien kumoaminen. Paras keino tällaisen taidon saavuttamiseksi oli oppia puhumaan sekä minkä tahansa asian puolesta että sitä vastaan.
