Marjatta Väänäsen opetusministerivuodet osuvat yksiin suuren suomalaisen Ruotsiin suuntautuneen siirtolaisaallon kanssa. Maatalouden rakennemuutos ja länsinaapurin työvoimapula ajoivat useita satoja tuhansia suomalaisia muuttamaan 1960- ja 1970-luvuilla lahden toiselle puolen paremman elämän ja työpaikkojen perässä. Suomalaisista tuli nopeasti Ruotsin suurin siirtolaisryhmä.

Suomalaissiirtolaisuus ei kuitenkaan sujunut kaikilta osin onnistuneesti. Suurimmat ongelmat liittyivät kielitaidon puutteeseen. Useat suomalaissiirtolaiset eivät olleet ajatelleet jäävänsä Ruotsiin muutamaa vuotta pidemmäksi ajaksi, jolloin heitä ei välttämättä edes kiinnostanut kielen oppiminen tai muunlainen kulttuuriin integroituminen. Suunnitelmat kuitenkin usein muuttuivat. Suomalaisyhteisöt kärsivät useista sosiaalisista ongelmista, jotka vaikuttivat niin, että suomalaiset saivat Ruotsissa huonon maineen. Myös siirtotyöläisten lasten koulunkäynti takkuili, sillä heidät sijoitettiin usein täysin ummikkoina ruotsinkielisille luokille, vaikka he eivät olisi osanneet sanaakaan ruotsia. Lisäksi liian nuorena tehty kielenvaihto saattoi vaikuttaa niin, etteivät lapset oppineet kumpaakaan kieltä kunnolla. Kieliongelmat heijastuivat suoraan suomalaisoppilaiden koulumenestykseen: vain harva pääsi lukioon ja vielä harvempi läpäisi sen.

Marjatta Väänänen oli tutustunut problematiikkaan jo Kotilieden toimittajana 1960-luvulla ja tuonut suomalaislasten vaikeuksia julkisuuteen. Aihe kuului toimialaan myös hänen tultuaan opetusministeriksi. Väänänen kertoo keskustelleensa ministerivuosinaan aiheesta paljon sekä suoraan ruotsalaisten kollegoidensa kanssa että Pohjoismaiden neuvoston kokouksissa. Suomalaiset ajoivat varsinkin suomenkielisen opetuksen saamista ruotsalaiskouluihin, mutta ongelmia oli niin resursseissa kuin asenteissa. Opetusministeriö suunnitteli sadan suomalaisopettajan lähettämistä Ruotsiin, mutta luku supistui lopulta kahteentoista. Yksikielisyyteen tottunut Ruotsi ei ollut kovin halukas tarjoamaan suomalaisille erityisasemaa ja rahoittamaan suomenkielistä opetusta, mutta toisinaan ongelma oli myös siinä, etteivät suomalaislapset halunneet osallistua opetukseen omalla kielellään pelätessään suomalaisiin liitetyn ”toisen luokan kansalaisen” leiman tarttuvan heihinkin. Toisaalta Väänänen huomauttaa, että myönteisiä poikkeuksiakin oli: hän kehuu erityisesti Eskilstunaa, jossa koulujen tiedotteetkin lähetettiin suomalaiskoteihin suomeksi.

Ongelmakenttä oli siis varsin laaja ja hankalasti ratkaistavissa. Ruotsinsuomalaisten asema tuntui ikuisuuskysymykseltä 1900-luvun loppupuolen pohjoismaalaisessa keskustelussa. Ongelmat hiersivät myös Pohjoismaisia suhteita ja vaativat jopa presidentillisen intervention: tasavallan presidentti Urho Kekkonen vieraili maaliskuussa 1974 Ruotsissa ja vetosi kaikkiin asian osapuoliin koulukysymyksen ratkaisemiseksi. Edistystä tapahtui pikku hiljaa ja vuonna 1994 Ruotsin valtiopäivät vahvistivat suomen kielelle erityisaseman.

Lähteet:
Korpela, Salla. Väänänen, Marjatta. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Viitattu 7.10.2015.
Ruotsinsuomalaiset. Wikipedia verkkojulkaisu. Viitattu 7.10.2015.
Väänänen, Marjatta. Suoraan eestä Suomenmaan. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1996.
Marjatta Väänänen. Eduskunta. Viitattu 21.10.2015