Marjatta Väänänen oli uransa alkuajoista lähtien selvästi naisasianainen. Hän toimi oman puolueensa maalaisliiton/keskustan naisjärjestössä, jonka edustajana hän päätyi vastavalmistuneena maisterina 1950-luvun alussa Naisjärjestöjen Keskusliiton (NKL) hallitukseen ja myöhemmin sen varapuheenjohtajaksi ja puheenjohtajaksi. Väänänen koki toiminnan NKL:ssä opettavaiseksi tulevia ministerivuosiakin ajatellen, vaikka NKL:n toimintaa haittasikin se seikka, ettei se nauttinut muiden vastaavien järjestöjen tapaan valtiontukea.

Väänänen huomasi NKL:ssä toimiessaan, että vaikka suomalaiset naiset ovat poikkeuksellisen varhain olleet muihin Euroopan maihin verrattuna riippumattomia ja itsenäisiä ja saaneet täydet poliittiset oikeudetkin toisina maailmassa, naisten edustuksen kasvu ja naisten ajamien asioiden toteuttaminen etenivät suomalaisessa yhteiskunnassa tuskallisen hitaasti.

Sotien päätyttyä vuonna 1945 valitussa eduskunnassa naisia oli vain seitsemäntoista, kaksi vähemmän kuin aivan ensimmäisessä. Naisten osuus pysyi koko 1950-luvun matalana, eduskunnassa se oli viidentoista prosentin ja kunnallisvaaleissa vain kymmenen prosentin luokkaa. Sosialidemokraattien ensimmäinen naisministeri oli ollut Miina Sillanpää jo vuonna 1927, mutta maalaisliitto (myöhemmin keskusta) nimesi omansa vasta 1953 ja kokoomus 1962. 1950-luvulla naisliikkeen päätehtäviin kuuluikin naisten oikeuksien laajentaminen ja edustuksen lisääminen.

1950-luvulla naiset määrittyivät vielä vahvasti miestensä kautta, vallitsi niin kutsuttu ”rouvakulttuuri”. Väänänen muistelee, kuinka tavallisesti naisia koskevista epäkohdista keskusteltaessa useat naiset aloittivat lauseensa ”vaikka en olekaan mikään naisasianainen…”

Naisliikkeeseen, nykykielellä sanottuna feminismiin, pyrkivät varsinkin nuoremman polven naiset ottamaan etäisyyttä, etteivät olisi astuneet miesten varpaille tai antaneet heille aihetta pilkkaan. Tästä syntyi kitkaa, kun ”rouvakulttuurin” edustajat kokivat itsenäiset uranaiset uhaksi omalle asemalleen. Toisaalta 1950-luvulla yksin liikkuvaa naista vielä oudoksuttiin, eivätkä naiset edes päässeet kaikkiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, kuten ravintoloihin tai vastaanotoille, ilman seuraa. Vasta myöhemmin nainen saattoi omilla ansioillaan saada sellaisen aseman, että hän saattoi saapua tilaisuuteen kuin tilaisuuteen ilman puolisoakin.

Naisjärjestöjen keskusliiton puheenjohtajana Väänänen otti kantaa niin naisten edustukseen kunnallishallinnossa kuin naisten uramahdollisuuksiin kirkossa ja puolustusvoimissa. Muutokset tapahtuivat hitaasti: naispappeudesta keskusteltiin kirkolliskokouksissa aina vuodesta 1958 alkaen, mutta ensimmäiset naispapit vihittiin Suomessa virkaansa vasta vuonna 1988.

Myös naisten maanpuolustus otettiin käsittelyyn 1960-luvun alussa, mutta eduskunta sääti asiasta lain vasta vuonna 1993. Väänänen huomauttaa EU:n komission entistä puheenjohtajaa Jacques Delorsia lainaten, että idean kypsyttäminen todellisuudeksi vie politiikassa noin kolmekymmentä vuotta, varsinkin asioissa, jotka koskevat sosiaalipolitiikkaa ja naisten asemaa.

Lähteet:

Korpela, Salla. Väänänen, Marjatta. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Viitattu 7.10.2015.
Sievänen-Allen, Ritva & Bélinki, Karmela. Suomalaisia vaikuttajanaisia. Kohti vuotta 2000. Werner Söderström Osakeyhtiö. Juva 1998.
Väänänen, Marjatta. Suoraan eestä Suomenmaan. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1996.
Marjatta Väänänen. Eduskunta. Viitattu 21.10.2015