Marjatta Väänänen sai kulttuuri- ja opetusministerivuosinaan 1970-luvulla vastustajiltaan lempinimen ”Viikate-Väänänen” ja kannattajiltaan tittelin ”hallituksen ainoa mies”. Väänäsen aloittaessa ministerinä äärivasemmistolaisten, niin kutsuttujen taistolaisten, vaikutus kulttuurin kentällä oli suuri, ja he olivat edellisten ministerien aikana tottuneet erikoiskohteluun. Väänänen halusi kuitenkin lisätä poliittista tasapainoa kulttuurin kentällä ja leikkasi vasemmistovetoisten yhdistysten tukia vastaamaan paremmin muiden yhdistysten tukisummia.

Äärivasemmisto närkästyi ministerin toimista. Väänästä nimitettiin ”kulttuurifasistiksi” ja häntä syytettiin kotiin päin vetämisestä. Väänäsen ja taistolaisen kulttuuriväen kiista synnytti varsin eriskummallisen tapahtumasarjan Suomen poliittisessa historiassa maaliskuussa 1974. Tasavallan presidentin Urho Kekkosen vaikutusvalta ulottui tuohon aikaan perinteisesti presidentille kuuluvasta ulkopolitiikasta myös pitkälle sisäpolitiikan puolelle, ja taistolaiset toivoivat saavansa kulttuurikiistassa presidentin puolelleen. Ryhmä kulttuurivaikuttajia laati Väänästä vastaan osoitetun kirjelmän, jonka se lähetti yli sadalle kulttuurialan järjestölle allekirjoitettavaksi. Noin puolet järjestöistä, pääasiassa taistolaisvetoiset yhdistykset, allekirjoittivat kirjelmän, jonka kulttuurialan edustajista koostunut lähetystö luovutti presidentille.

Taistolaisten kirjelmä ei saavuttanut tarkoitustaan. Osa kulttuurivaikuttajista, esimerkiksi kuvataiteilija Eero Hiironen, tuomitsi tavan, jolla kirjelmä oli kerätty ja piti sitä demokratian vastaisena. Väänänen piti Nuoren Keskustan Liiton kulttuurikonferenssissa puolustuspuheen vähän kirjelmän luovuttamisen jälkeen ja monet lehdet julkaisivat sen kokonaisuudessaan. Helsingin Sanomat leimasi lähetystön käynnin presidentin luona ”lapselliseksi” ja Seikko Eskola ilmoitti Kanava-lehdessä: ”Suomen hallituksessa on ainakin yksi mies: Marjatta Väänänen”. Taistolaiset olivat yliarvioineet vaikutusvaltansa ja varsinkin kun sosialidemokraatit eivät lähteneet tukemaan heitä, kuivui suuri kulttuurimanifesti lopulta kokoon. Tapahtuma osoitti, että kulttuurin kentällä oltiin kyllästytty taistolaisten ylivaltaan.

Lähteet:
Väänänen, Marjatta. Suoraan eestä Suomenmaan. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1996.