Kiinnostus johonkin tutkimusaiheeseen saa usein alkunsa vaivihkaa. 1980-luvun puolivälissä litteroin eli siirsin kirjoitusasuun miesryhmien keskusteluja professori Auli Hakulisen  tutkimusavustajana. Jossakin vaiheessa havahduin kuulemaan ääninauhoitteilta lyhyitä äännähdyksiä: milloin kuului ”mm”, milloin ”joo”, milloin ”niin”. Nämä havainnot johtivat tutkimaan vastaussanojen (dialogipartikkelien) ”joo” ja ”niin” samankaltaisuutta ja eroja väitöskirjaksi asti. Samalla niiden tutkiminen johtikin myös selvittämään monenlaisia keskustelutoimintoja ja keskustelun jäsentymistapoja, sillä ”joo” ja ”niin” ovat keinoja vastata moniin erilaisiin puheenvuoroihin.

Nämä näennäisen vähäpätöiset kielelliset ilmaukset avaavat ikkunan vuorovaikutuksen hienojakoiseen jäsentyneisyyteen. Vastaussanojen – kuten muidenkin kielen ilmausten – merkitys ja tehtävä vaihtelee sen mukaan, millaisessa keskustelun kohdassa niitä käytetään (esim. ”joo”-sanalla ei ole tilanteesta toiseen vakioista merkitystä).

Yksi itseäni tällä hetkellä erityisesti kiinnostavista kysymyksistä on se, missä määrin vuorovaikutuskäytänteet ovat universaaleja, kaikille ihmisyhteisöille yhteisiä, ja missä määrin ja miten ne eroavat kielestä ja kulttuurista toiseen – millaisia resursseja eri kielet ja kulttuurit ovat kiteyttäneet vuorovaikutuksen tarpeisiin.

Intersubjektiivisuus vuorovaikutuksessa -huippuyksikössämme tutkimme parhaillaan muun muassa yhdeksästä eurooppalaisesta kielestä sitä, millaisissa tilanteissa puhujat kehottavat käskymuodon (imperatiivin) avulla kumppaniaan tekemään jotakin; miten hienojakoisia erontekoja eri kielten puhujat tekevät siinä, että ovat saaneet uutta tietoa, tajunneet jotakin yms.; ja missä määrin nousevaa sävelkulkua käytetään eri kielissä. Aiempaa nopeammin monikielistyvässä yhteiskunnassa tieto erilaisista kulttuureista ja kieliyhteisöistä tulevien ihmisten vuorovaikutuskäytänteistä on yhteisymmärryksen ja yhteistoiminnan kannalta entistäkin tärkeämpää.