Aloitin opintoni Helsingin yliopistossa 1970-luvun lopulla siirtyessäni silloisesta Joensuun korkeakoulusta Helsinkiin, suureen maailmaan. Helsingissä saattoi mennä filosofian luennoille, syventyä Suomen historian arkistoihin, tutustua lehtivalokuvaukseen. Pääaineen suomen kielen opinnoissa sai tietää paikannimien historiasta, kun Senaatintorille leijui hiljakseen lumihiutaleita.

”Niin usein olen matkoihini kävellyt ja melkein yhtä usein takaisin tullut” laulaa Juice Leskinen. Kun aloitin nykyisessä työssäni vuonna 2010, tulin jo kolmatta kertaa Helsingin yliopistoon, ja jokaisessa vaiheessa on omanlaisiaan parhaita hetkiä. Yhteistä parhaille hetkille on kuitenkin ollut tilaisuus ymmärtää kieltä ja ihmisenä olemista vuorovaikutuksessa toisten kanssa paremmin: mahdollisuus ajatella, sottailla (’miettiä, mietiskellä yhdessä’, lapsuuden murresanoja Pohjois-Karjalassa) ja etsiä uutta, eri tilanteissa ja usein toisten kanssa. 1980-luvulla tällaisia olivat Auli Hakulisen johtama pioneerihanke Suomalaisen keskustelun keinoja, erilaiset piirit (suomen kielen laitoksen lukupiiri, naislingvistipiiri, nuorten lingvistien lingvistipiiri) ja Helsingin tutkijanaisten illat.

Palattuani kymmenen vuoden päästä, 1990-luvun puolivälissä yliopistoon piirit olivat vähentyneet mutta keskustelut jatkuivat ja hankkeiden ja nuorten väitöskirjantekijöiden määrä oli kasvanut. Vuonna 2010 palasin yliopistolle jälleen yli kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Helsinki-hanke ja huippuyksikkö eri ryhmineen ovat olleet tämän jakson keskeisiä ilontuojia. Huippuyksikkö on vireä monitieteinen ja kansainvälinen yhteisö, jossa huonetovereina voivat työskennellä suomen ja italian tutkija ja jossa avaruutta ymmärrykseen tuo eri kielten ja eri opinalojen yhteistyö. Suomen kielen tutkijalle tämä on juhlaa.

Parhaisiin hetkiin on kuulunut myös opiskelijoiden kanssa toimiminen: keskustelut perustutkinto-opiskelijoiden kanssa kursseilla ja seminaareissa, keskustelut väitöskirjantekijöiden kanssa. Yhteiset ahaa-elämykset ovat riemastuttavia.