Kaksi ehkä kaikkein kiinnostavinta kurssia aivan opintojeni alussa Joensuussa olivat murteet ja sosiolingvistiikka – kielen alueellinen ja sosiaalinen vaihtelu. Vuorovaikutustutkimus kuitenkin vei mukanaan. Vielä 1980-luvulla sosiolingvistisen ja keskustelunanalyyttisen tutkimuksen perusoletusten välillä vallitsi syvä juopa. Sosiolingvistisen tutkimuksen käsitys kielenkäytöstä ja ihmisten sosiaalisista identiteeteistä vaikutti staattiselta, kun taas keskustelunanalyyttinen tutkimus ei tuntunut tavoittavan laajempaa yhteiskuntaa; sosiolingvistit laskivat suuresta aineistosta äänne- ja muotopiirteitä, keskustelunanalyytikot analysoivat pienehköjä keskustelukatkelmia hyvin tarkasti.

Käsitys kielellisten merkitysten luomisesta ja kielen ja yhteiskunnan suhteesta on tänään toinen.

Jokunen vuosi sitten päättyneessä johtamassani Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Helsingin suomea: monimuotoisuus, sosiaalinen identiteetti ja kielelliset asenteet kaupunkiympäristössä” keskityimme sosiolingvistien ja keskustelunanalyytikkojen yhteisvoimin pohtimaan ja arvioimaan uudelleen tutkimusmenetelmiä ja keskeisiä käsitteitä rinnan aineistopohjaisen empiirisen tutkimuksen kanssa. Tutkimme esimerkiksi mielikuvia ”ulkomaalaisten” puheesta, slangin ja uskonnollisen kielen yhteispeliä, samoin kuin tapoja, joilla puhujat kategorisoivat itseään ja muita vuorovaikutuksen kuluessa. Hankkeen pohjalta on ilmestynyt kokoomateos ”Helsingissä puhuttavat suomet. Kielen indeksisyys ja sosiaaliset identiteetit” (toim. Marja-Leena Sorjonen, Anu Rouhikoski ja Heini Lehtonen).

Kielen vaihtelun monisyisyys, vaihtelun käyttö vuorovaikutuksen resurssina ja identiteetin ilmaisukeinona on jatkuvasti tärkeä tutkimuskohde. Erityisesti oman kieliyhteisömme lisääntyvä monikielistyminen ja kielten kirjo näkyy kaikkialla yhteiskunnassa.