Takaisin

Lotte Tarkka

Lotte Maria Tarkka
19.1.1963, Helsinki

Filosofian kandidaatti 1989, lisensiaatti 1994, tohtori 2005 (folkloristiikka), Helsingin yliopisto
Folkloristiikan dosentti 2007–2009, Helsingin yliopisto

Folkloristiikan professori 2009-, Helsingin yliopisto
Folkloristiikan professorin viransijaisuus 2007, Helsingin yliopisto
Folkloristiikan tohtoriassistentti 2006–2009, Helsingin yliopisto
Folkloristiikan assistentti 1999–2006, Helsingin yliopisto
Tutkimusassistentti 1992–1995, akatemiaprofessori Lauri Hongon Eeposvertailu-projekti
Folkloristiikan assistentti 1991–1996, Turun yliopisto

Julkaisut, tutkimusprojektit ja muu tieteellinen toiminta
Suomen Akatemian tutkimushanke ”Suullinen runous, myyttinen tieto ja kansanomainen mielikuvitus.Yksilöllinen ilmaisu ja kollektiiviset perinteet esimodernissa Koillis-Euroopassa” 2012–2016); Tutkimusryhmä Cultural Meanings and Vernacular Genres

Tutkimusteemat
Kalevalamittainen kansanrunous, Kalevala, mytologia ja kansanusko, sanamagia, eepokset, genreteoria, intertekstuaalinen analyysi, performanssianalyysi, tekstualisaatiotutkimus, sananlaskut, perinteen transformaatio, folkloren ideologinen käyttö, Vienan Karjala

Palkinnot ja erityissaavutukset
Suomalaisen Tiedeakatemian Kalevala-palkinto 2007
Stadin kompostikisa, I palkinto 2003
Kalevalaseuran nuoren tutkijan palkinto 1990
Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan pro gradu -palkinto 1990

Kuva: Markku Javanainen
Teksti: Lotte Tarkka (Kaija Hartikainen, toim.)

Maailmanperintö ja perustutkimus

Lotte Tarkan mukaan vanhan runokulttuurin ainutlaatuisuus myös velvoittaa.

– Aineisto on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen ja lavealti dokumentoitu. Kansainvälisen tutkijayhteisön kiinnostus on suurta, mutta itse runot ovat kuitenkin kielimuurin takana, ja runokieltä taitavien velvollisuus on tuottaa tietoa tästä maailmanperintökohteesta. Sitähän nämä runot ovat. Ja arkistot, joissa niiden muistiinpanoja säilytetään.

Tarkka korostaa, että tradition arvon tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole ”nationalistista hännännostoa”: runot olivat pitkälti itämerensuomalaisen kulttuurialueen yhteistä perinnettä ja suurelta osin tallennettu Suomen rajojen ulkopuolelta. Tässä mielessä suomalaiskansallisen kulttuurin tarpeisiin ja sen keinoilla luotu Kalevala sekä siihen liittyvä ideologia ovat vanhalle runolle hyvin vieras, jopa antagonistinen ilmiö. Kun vanhoista runoista luotiin Kalevala, irrotettiin elävä kulttuurimuoto yhteydestään ja siirrettiin toisen kulttuurin ideologiseen käyttöön, kansakunnan kaapin päälle.

Vastaavia kamppailuja kulttuuriperinnöstä ja sen omistajuudesta käydään maailmalla yhä, muistuttaa Tarkka. Nykyfolkloristiikka on Tarkan mukaan tehnyt välinsä selväksi alan nationalistisen perinnön kanssa, ja entinen ”kansallinen tiede” on sekä kansainvälinen että kriittisen reflektiivinen. Kansanrunouden ja suullisen perinteen tutkijan tehtävä on antaa ääni kansanosille, joista ei ole jäänyt jälkiä viralliseen historiankirjoitukseen. Ilman tätä ääntä kuva historiasta jää tyngäksi.

Aineistolähtöinen tutkimus on työlästä, eikä yliopistoarjessa ole liiemmin aikaa perustutkimukselle. Artikkelimuoto ei myöskään ole luontevin julkaisutapa tällaiselle hitaan linjan työlle, jossa runojen lähiluku ja historiallinen kontekstualisointi ovat keskiössä. Tarkka puolustaakin tutkijan oikeutta julkaista monografioita:

– Isot kuvat ja pitkät tarinat eivät mahdu kahdenkymmenen sivun formaattiin.

Lisäksi yliopistolla on velvollisuus tuottaa tietoa myös suomen kielellä – se on osa yhteiskuntavastuuta. Työn alla onkin seuraavaksi suomenkielinen monografia.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto kuuluu maailman merkittävimpiin perinnearkistoihin. ”Kaikkein pyhimmässä” säilytetään vanhimpia käsikirjoitussidoksia. Kuva: Markku Javanainen
Takaisin