Omissa tutkimuksissaan Lotte Tarkka suhtautuu arkistoon kuin antropologi kenttään. Tutkija liikkuu itselleen lähtökohtaisesti vieraassa kulttuurissa ja kuuntelee vierasta kieltä. Jotta paikoin fragmentaarista aineistoa voisi ymmärtää, on aineiston kokoamisen ja rajaamisen lähdettävä tietyn olemassaolevan yhteisön tai yksilön sosiaalisesta maailmasta rajattuna ajanjaksona.

Tarkka aloitti tutkimuksensa opiskelijana kahdesta vienalaissuvusta, laajensi lisensiaatintutkimuksessa kylään ja väitöskirjavaiheessa kokonaiseen pitäjään.

– Mikrotason kautta näkee selkeästi makrotason ilmiöt – kylässä heijastuu koko maailma, sanoo Tarkka.

Runojen kontekstualisoiminen edellyttää myös moniaineistoisuutta ja kaikkien mahdollisten arkistojen käyttöä. Kun tutkimuskohde on maantieteellisesti ja ajallisesti rajattu, on periaatteessa mahdollista tutustua kaikkeen sitä koskevaan kirjalliseen aineistoon. Ja silloin alkaa tapahtua:

– Runot alkavat keskustella keskenään ja muiden aineistotyyppien kanssa – runonlaulajat saavat kasvot ja elämänhistorian. Runojen kuvaamat maisemat liukuvat runonlaulajien maisemaan ja lauletun kansanrunon todellisuussuhde alkaa hahmottua. Immersio aineistoon on häikäisevä kokemus. Kun vanhasta käräjäkirjasta löytyy Lönnrotillekin runoja laulaneen porovarkaan puumerkki, konkreettinen käden jälki, ei voi muuta kuin itkeä ja nauraa. Tulee tunne historiallisen ja kulttuurisen etäisyyden nollautumisesta, ainakin hetkellisesti. Vaikka kriittinen tutkijanmieli pyristelee tästä tunteesta eroon, on siinä myös ymmärryksen ydin.

Menneitä elämänmuotoja rekonstruoiva tutkimus on hidasta, ”kuin katedraalia rakentaisi”, vertaa Tarkka. Vain Kansanrunousarkisto on omistautunut kansanelämän ja ilmaisukulttuurin dokumentointiin. Historiallisissa arkistoissa arjen ja kansankulttuurin jälkiä löytyy niukasti, usein vain silloin, kun virkavallalla on ollut syytä puuttua rahvaan toimiin. Sitkeällä yrityksellä ja hyvällä onnella marginaaleista, viranomaisraporteista, käräjäkirjoista, Valtiollisen poliisin kuulustelukirjoissa ja Sota-arkiston salaisista diaarioista on kuitenkin löytynyt hämmästyttäviä yksityiskohtia runonlaulajien elämästä ja elintilasta.

Opettajana Tarkka ei tyrkytä vanhoja runoja opinnäytetöiden aiheiksi, mutta Kalevalan ja suullisen runon kysymykset luovat välttämättömän käsitteellisen kehyksen kulttuurintutkijalle, joka pyrkii ymmärtämään kulttuuristen ilmaisukielten ja kommunikaatiomuotojen historiaa. Vanhojen runojen runsas aineisto muodostaa eräänlaisen laboratorion. Kyseessä on Euroopan äärellä modernin kynnykselle asti elänyt arkaainen ilmaisukulttuuri, jossa kaikki kulttuurissa keskeiset viestit välitettiin suullisesti, samalla runokielellä. Tällaisen primaarin suullisuuden analysointi on edellytys uusien, suullista viestintää ja kasvokkaisuutta simuloivien kommunikaatioteknologioiden ymmärtämiselle.