Helsingin yliopistosta Leif Salmén löysi älyllisen ympäristön, jossa hän viihtyi.

– Opintojen aloittaminen tuntui hyvältä ja tärkeältä. Minulle oli melkein sama, mitä opiskelin, kaikki humanistiset aineet kiehtoivat. Yliopistolla oli mukava olla.

Motivaatio opiskeluun ei ollut hänelle niinkään sisältötieto vaan näkökulma.

– Maailmaa voi selittää monella eri tavalla ja eri näkökulmista, historiallis-filosofinen näkökulma oli minulle tärkeä.

Yliopisto oli kiireiselle journalistille vain pieni osa elämää. Salmén oli samaan aikaan töissä ensin radiossa freelancerina ja myöhemmin vakituisesti Suomen Tietotoimistossa.

– Minulla oli tuhat rautaa tulessa koko ajan. Töiden lisäksi olin monissa järjestöissä, myös opiskelijajärjestöissä, mukana.

1970-luvun poliittinen aktiivisuus varsinkin opiskelijoiden keskuudessa näkyi yliopistolla ruuhkana.

– Yliopisto oli täynnä porukkaa. Peruskurssilla saattoi istua 500 ihmistä. Olin filosofian opiskelijana onnellisessa asemassa, sillä siellä opiskelijoita oli vähän. Se oli intiimiä ja mukavaa.

Salmén itse oli marxilainen. Hän irtautui tosin pian marxilaisesta filosofiasta, mutta poliittisen toiminnan perusteena hän kannatti aatetta pidempään. Miten marxilaisuus ja yliopiston akateemisen filosofian opinnot sopivat yhteen?

– Ei marxilaisuus loogiseen empirismiin helposti sulautunut, mutta ihminen tarkastelee maailmaa monelta eri kannalta tilanteesta riippuen. Voisi luulla, että se olisi ollut raskasta, että eri ajatusmaailmat sisälsivät konflikteja, mutta ristiriita oli pikemminkin hedelmällinen. Jouduin katsomaan asioita monelta eri kantilta. Pystyin sulattamaan molemmat tavat lähestyä ongelmia.

Akateeminen filosofia alkoi logiikan peruskurssilla. Logiikassa edettiin vähitellen, mutta sisältö oli varsin teknistä.

– Perustana opinnoissa oli vuosituhantinen käsitys siitä, mitä filosofia on ja voi olla. Arvoista keskusteltiin ja niitä tutkittiin, mutta opiskelu ja siihen liittyvät keskustelut olivat kuitenkin hyvin vakiintuneen teknisluontoisen ohjelman puittessa tapahtuvaa pohdintaa. Siinä ei poliittisia intohimoja käsitelty.

Seminaarityönsä Salmén teki marxilaisuuden hylänneestä, demokraattiseen liberalismiin uskoneesta Karl Popperista, “jonka teos on läpeensä poliittinen”.

Paras puoli opiskeluissa Salménille oli kuitenkin päärakennuksen kahvila. Kahvi oli halpaa, ja keskustelut hyviä. Opettajatkin olivat mukana. Salmén ei valmistunut, koska hän koki jo ennen gradua saaneensa haluamansa opinnoista.

– Yliopisto oli ponnahduslauta. Samoja asioita olen opiskellut sen jälkeenkin omin päin.