Ihmiseksi, joka vielä opiskeluaikanaan ajatteli (kahden opettajan lapsena), ettei koskaan ryhtyisi opettajaksi, olen opettamisesta aika innostunut. Itse asiassa rakastan opettamista. Mutta tähän piti päätyä pienen mutkan kautta. Taidehistoriasta filosofian kandidaatiksi valmistuttuani, ja jo opiskeluaikana, tein 1980-luvun jälkipuolella pitkään kulttuuritoimittajan töitä. Olin mielestäni sanonut jäähyväiset yliopistolle kevään 1987 publiikissa ja kirjoitin Helsingin Sanomien kulttuuriosastoon kuvataiteesta ja sekä muuta kulttuurijournalismia.

Yliopisto ei silloin kuitenkaan irrottanut otettaan minusta, ja pari vuotta valmistumiseni jälkeen minut kutsuttiin taidehistorian oppiaineeseen pitämään kurssia modernismista ja nykytaiteesta. Ilmoittauduin myös jatko-opiskelijaksi ja mielessäni alkoivat kangastella opinnot Yhdysvalloissa. Hain Fulbright-stipendiä ja sain sen New York Universityyn, missä opiskelin lukuvuoden 1990–1991. Tuo aika oli niin poliittisesti kuin teoreettisesti käänteentekevä: pääsin tutustumaan tuolloin tuoreeseen queer-ajatteluun sen aktivismijuurilla ja opettajiani olivat briljantit feministitaidehistorioitsijat Maud Lavin, Therese Lichtenstein ja performanssihistorian "äiti", RoseLee Goldberg. Heidän ohjauksessaan innostuin ensimmäistä kertaa tosissani opettamisen ideasta ja opetusmenetelmien kehittämisen mahdollisuudesta.