Minun on vaikea kuvitella humanistisen tutkijan työtä monologisesta tai monokulttuurisesta lähtökohdasta. Samoin tutkijan tutkimuskohteet ovat tienviittoja, jotka näyttävät uusia mahdollisuuksia, mutta eivät väitä, että asiat ovat ehdottomasti selitettävissä vain niin. Humanistinen tutkimus on mielestäni filosofisen pohdinnan eräs muoto.

Ajattelen yliopistoa mallina tai universaalina rakenteena, jossa on mahdollisimman avara ajattelun vapaus. Universumi tai vapaa polku, jota on koko ajan raivattava. Tutkimustehtävien asettaminen voi vaihdella, mutta itse kysymysten perimmäinen päämäärä ei kovinkaan paljon.

Tutkimus voi olla eksiilitutkimusta tai sitten emigranttitutkimusta – ajattelen siis, että tutkijan uralle suunnistavan täytyisi aina jollakin tavalla pystyä riuhtomaan itsensä vallitsevan tilanteen kahleista irti. Eurooppalainen huippututkimus on tapahtunut usein maanpaossa – loistavin tuloksin.

Opettajani ilmestyivät tielleni kuin sattumalta ensin Helsingissä, sitten Edinburghissa, Pariisissa ja Lontoossa, ja etsiminen oli tavallaan itsestään selvää. Antiikin kulttuuri oli valtaisa pohja, josta lähteä liikkeelle – yhtä vaarallinen kuin Välimeri. Opettajia oli jo Helsingissä, kuten olen monessa yhteydessä aiemmin kirjoittanut. Heitä oli myös Warburg-instituutissa, Villa Serbellonissa ja monissa muissa yliopistojen yhteydessä toimivissa instituutioissa, kuten Berliinin Wissenschaftskollegissa, Collegium Budapestissa, Pariisin antiikin tutkimuksen laitoksessa tai Uppsalan yliopiston SCAS:issa.

Parasta mitä yliopisto voi tarjota, on tuoda avarakatseisia opettajia, joiden asennoituminen elämään ja työhön välittyy joka hetki niin voimakkaasti, että se on kaikkien identiteetin rakentumisen kanssa kamppailevien opiskelijoiden ymmärrettävissä. Uusien oivallusten syntyminen ei ole itsestään selvää. Siihen tarvitaan monimutkainen mutta kuitenkin selkeä prosessi, joka aukaisee ajattelun portteja.