Lukion viimeisellä luokalla kuvaamataidon opettajani kysyi, mitä aion tehdä koulun jälkeen. Vastasin, että varmaankin pyrin Ateneumiin. ”Et sinä sinne pääse”, hän kannusti. Kun kerran äitini puolestaan oli jo lapsena kommentoinut esittämääni hiihtäjän ammattia, ettei siitä makseta palkkaa, päädyin pyrkimään opiskelemaan kuvaamataidon ja urheilun ohella kolmatta kympin ainetta lukion päästötodistuksessani – suomen kieltä.

Aika nopeasti kävi ilmi, kun en päässyt läpi mordvan, tseremissin, suomen kielen päämurteiden ja äänneopin tenteistä, että olen väärässä paikassa suomen kielen laitoksella. Historiallis-kielitieteellinen osasto oli kuitenkin oikea paikka, sillä sieltä löytyi korvaavia mielenkiinnon kohteita. Sellaisia "tarpeettomia" oppiaineita kuten estetiikka, filosofia, teatteritiede ja sekä kotimainen kirjallisuus että yleinen kirjallisuustiede, joihin löin pääni noin seitsemäksi vuodeksi. HuK-tutkintoon suoritin suomen kielen, kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen sivuaineina tiedotusopin ja sosiologian. Oppiaineiden kirjoon mahtui lisäksi taidehistoriaa, elokuvan historiaa sekä kielistä viroa, italiaa ja latinaa.

Tiedotusopissa opin, kuinka silloinen laitoksen esimies Osmo A. Wiio osasi lukea sanomalehden kahta palstaa yhtäaikaisesti ja kuinka hän ei koskaan tehnyt muistiinpanoja omana opiskeluaikanaan, koska hänellä oli niin erinomainen muisti. Päätin seurata neron jalanjäljissä, enkä koskaan tehnyt muistiinpanoja enkä myöskään oppinut mitään. Sosiologiasta opin, että Franzeniassa kävi älyttömän hyvännäköisiä tyttöjä ja että Erik Allardt oli siihenastisista tapaamistani opettajista älykkäin. Suomen kielessä hauskinta oli, kun yliopistonlehtori Maria Vilkuna lauseopin tunnilla mielikuvitteli menevänsä keittiöön ja kysyvänsä kananmunilta itseltään, että jokos täällä kiehutaan. Samaisilta luennoilta jäi mieleen tuleva kirjailija Kari Hotakainen, joka herätteli minua ampuilemalla takapenkistä niskaani tupakka-askin tinapaperista pyörittelemiään palloja, joiden sisällä oli hänen kirjoittamansa vitsi.

Rakas esikoinen syntyi 1985 ja täytyi repäistä yliopistosta äkkiä ulos edes jotakin kouriintuntuvaa eli HuK-tutkinto ennen tutkinnonuudistusta ja vanhojen opintojen vanhenemista entisestään. Näin jäivät valmistumatta lopulliseen muotoonsa potentiaalinen uraauurtava graduni Toden hujakoilla. Faktan ja fiktion suhteesta Pentti Saarikosken proosatuotannossa sekä tutkielma siitä, miksi Graham Greenen lähes kaikki romaanit päättyvät päähenkilön kuolemaan ja miksi lukijalle näin kerrotaan käyvän jo etukäteen: Predeterminismi Graham Greenen romaanitaiteessa.

Vakavasti puhuen tärkeimmät humanistiset löydöt tein kuitenkin kapakoissa, enkä nyt tarkoita vain tyttöjä. Vanhan kuppilasta vuonna 1979 alkaneen loputtoman kapakkakierroksen aikana olen kuunnellut tärkeimmät esitelmät ja tavannut mielenkiintoisimmat omaehtoiset ajattelijat.

Yliopistoajasta oli se hyöty, että tuli pakosta luettua Suomen kirjallisuuden sekä maailmankirjallisuuden klassikot ja niistä kaiketi tarttuikin jotakin päähän ja kehoon. Niissä kertoja on aina pienemmän, köyhemmän ja sorretun puolella, mikä lienee humanismin ydin.