Kun lapsuudenkodin kristillinen moraali kohtasi 1960-luvun yliopistoliikehdinnän, seuraus oli arvattavissa. Tempauduin täysin rinnoin mukaan vallankumoukselliseen opiskelijaliikkeeseen. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, kolmannen maailman ongelmat – kaikki voitiin ratkaista liittymällä yhteen selkeiden tavoitteiden taakse. Se, että vastaukset olivat yksinkertaisia ja menetelmät suoraviivaisia, oli nuorelle epävarmalle ihmiselle vain helpottavaa. Puhumattakaan siitä, että mukana oli suuri joukko todella fiksuja ja lahjakkaita ihmisiä.

Eipä aikaakaan kun olin Akateemisen Sosialistiseuran kielten osaston vastaava ja pian sen jälkeen istuin jo johtokunnassa agitaatio- ja propagandasihteerin pallilla.

Ei siis ihme, että opinnot jäivät. Päivällä suomensin ja illat istuin kokouksissa. Yliopistolla kävin vain myymässä lehtiä ja jakamassa lennäkkejä (joiksi flaijereita silloin vielä kutsuttiin).

Aika aikaa kutakin. En ollut ensimmäisten mutta en viimeistenkään joukossa, joille valkeni, että vastaukset maailman ongelmiin eivät ole aivan niin yksinkertaisia kuin olimme uskoneet ja toivoneet.  Etenkin keskustelun puute ja naisen asema alkoivat hiertää. Kun sitten vuonna 1979 tulin ”ulos kaapista”, pesäero oli selvä.

Löysin uuden poliittisen kodin, SETAn, homojen ja lesbojen oikeuksien puolustamisen. Maailmankatsomuksellinen etsintä johdatti minut 90-luvulla ortodoksisen kirkon helmaan.