Suurkaupungin syke ja synkeys avautuivat ylioppilas Kari Hotakaiselle syksyllä 1976. Hän oli kesällä osallistunut kotimaisen kirjallisuuden ja romaanisen filologian valintakokeisiin ja saanut Helsingin yliopistosta pääaineoikeuden molempiin aineisiin. Muutto pieneltä paikkakunnalta Helsinkiin tuntui tarjoavan rajattomat mahdollisuudet.

– Olennaista oli se, että kukaan ei tunne eikä verhot heilu. Nautin edelleen suunnattomasti siitä, että ventovieraiden kanssa ei ryhdytä juttelemaan raitiovaunussa tai linja-autossa. Olen aina ihaillut suurkaupungin ideassa tuntemattomuutta ja sitä kautta syntyvää vapauden tunnetta.

Lukiossa ranskan kielestä kiinnostunut ja siitä laudaturin kirjoittanut Hotakainen joutui kuitenkin yliopistossa pulaan: ranskaa piti myös puhua. Maalaiskoulussa oli painotettu vain kirjallista osaamista. Suullinen ranska oli jäänyt kehnoksi.

– Ujouteni esti minua puhumasta, eikä meillä Rautalammilla ollut edes kielistudiota.

Hotakainen määrättiin muutaman muun opiskelijan kanssa alkeiskurssille, jossa oli tarkoitus oppia puhumaan ranskaa ennen varsinaisia opintoja.

– Kielistudiotunnit saivat koomisia mittasuhteita. Lehtori Luciane Hakulinen totesi minulle: ”Kari, kuulokkeiden kautta tuleviin kysymyksiin olisi hyvä vastata suullisesti jotain, kun sinä selvästi ymmärrät kaikki kysymykset.” Puhumisesta vaan ei tullut mitään.

Ranskan opinnot tyssäsivät ensimmäisenä vuonna, mutta kotimaisen kirjallisuuden opiskelu maistui. Hotakainen nautiskeli myös yleisen kirjallisuuden draamalinjan, suomen kielen, tiedotusopin ja sosiologian opiskelusta.

– Aineyhdistelmät olivat siihen aikaan huikeita. Tiedon valtameressä sai uida kiireettömästi miten päin vaan. Muutaman vuoden jälkeen mieleen tosin hiipi ahdistus, että miten pääsen rantaan ja saan töitä.

Suomen kielen opintojen teoreettisuus ei innostanut häntä, joten äidinkielen opettajan ammatti ei käynyt vaihtoehdoksi. Kirjallisuuden tutkijaksikaan hän ei kokenut olevansa sovelias, koska halusi käytännönläheistä työtä. Kauhukuvana välkkyi Riihimäen postitoimiston lajittelulinjasto. Hotakaisen pelasti rakkaus ja toimittajan kesätyö Kuopiossa.

– Savoon minua veti myös graduaineistoksi valikoitunut Aapelin pakinat, joita oli julkaistu Savon Sanomissa. Hoksasin, että lehden toimittajana minun olisi helppo päästä lähteiden äärelle.

Mutta gradu jäi kesken, kotimaisen kirjallisuuden laudatur-opinnot tekemättä ja maisterin tutkinto suorittamatta. Kirjoittamisesta sen sijaan tuli työtä. Kandin tutkinnon lisäksi Hotakainen sanoo saaneensa yliopistolta pään täyteen tietoa.

– Jos olet utelias, yliopisto lisää uteliaisuutta. Sitä sekä yleissivistystä ja tiedonjanoa olen tarvinnut lehtimiehenä, mainostoimittajana ja kirjailijana.