Vielä pari vuosikymmentä sitten Porthanian lehtisali toimi tupakointitilana, jossa saattoi tutustua monenkirjavaan ”tiedeyhteisöön”. Maantieteilijä Mauno Kosonen pikkusikarinsa ja papereidensa keskeltä aina vaihtaa ystävällisen sanan nuoren assistentin kanssa. Tunsi suurta kateutta opettajaani Ossi Ihalaiseen, joka oli soittanut 60-luvulla Olavi Virran bändissä tenorisaksofonia. Ja jos hyvin kävi, sai kuulla eteistilasta Pertti ”Lande” Lindforsin kovaäänisiä puhelinkeskusteluja yliopistopolitiikasta.

Varttuneempana opettajana ja tutkijana on havainnut, kuinka tärkeää yliopistossa on erilaisten tutkijoihin ja opettajiin tutustuminen. Jo 40 vuotta kestäneiden opintojeni kaikista vaiheista muistan opettajapersoonallisuuksia, joiden vaikutus opintoihini, uravalintoihini ja tutkijanidentiteettiini ei ole ollut vähäinen. Vasta myöhemmin olen huomannut kiintoisia yhdistäviä seikkoja monissa esikuvissani. Useat heistä eivät suinkaan luoneet akateemista uraansa sillä tieteenalalla, jota he olivat tulleet yliopistoon opiskelemaan.

Kun itse tulin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä vaihdoin jo vuoden kahden jälkeen pääaineekseni yleisen kirjallisuustieteen ja päädyin lopulta kotimaisen kirjallisuuden tutkijaksi ja sittemmin oppiaineen professoriksi, vaikka en ole koskaan suorittanut oppiaineesta varsinaisia opintoja. Tämä mutkikas polku kätkee nähdäkseni koko yliopiston idean: sen tehtävänä on tiedollisten ja taidollisten opintojen ohella luoda edellytykset persoonalliseen ja intellektuaalisen kehitykseen ja kypsymiseen.

Mutta onko tupakkahuoneita vastaavia tiloja enää missään? Kyllä vain. Kansallisarkiston ruokalassa olen vuosien mittaan tutustunut lukuisiin eri oppiaineiden tutkijoihin, opettajiin ja hallintoihmisiin, joiden parissa voi harrastaa akateemisen keskustelukulttuurin parhaita puolia: esittää varmoja käsityksiä kaikista maan ja taivaan välisistä asioista, joita ei voi todistaa.