Juho Kusti Paasikivi tunnetaan etenkin Suomen tasavallan presidenttinä, mutta presidenttiys oli vain jäävuoren huippu, ansaittu kiitos ja luottamuksen osoitus hänen tekemästään pitkäaikaisesta poliittisesta työstä.

Poliittinen latautuneisuus oli mahdollisesti alkanut jo Hämeenlinnan suomenkielisessä koulussa, mutta viimeistään yliopistolla historian oppiaineen piirissä hänelle tuli tutuksi poliittisen elämän realiteetit. Paasikiven kirjautuessa yliopistolle yleisen historian professorina toimi kiivas fennomaani Johan Richard Danielson-Kalmari. Ei ole varmaa tietoa siitä, kuinka paljon he historian oppiaineen piirissä olivat tekemisissä, mutta ottaen huomioon Danielson-Kalmarin tutkimussuuntauksen sekä Paasikiven kiinnostuksen kohteet Venäjän puolelle, ei hirveästi epäilyksen varaa jää. Tämän lisäksi molemmat toimivat näkyvillä paikoilla Hämäläis-osakunnassa. Ei olekaan ihme, että Paasikivi hakeutui nimenomaan suomalaisen puolueen riveihin.

Ensimmäisten eduskuntavaalien koittaessa vuonna 1906 Paasikivi oli vakiinnuttanut asemansa puolueen politiikan kärjessä, mikä johti siihen, että hänet valittiin kansanedustajaksi. Suomen poliittinen elämä ei ollut vielä vakiinnuttanut asemiansa eikä tilannetta helpottanut Venäjän keisarikunnan harjoittama politiikkaa. Senaattien eroamiset olivat eduskuntavaaleja seuranneina vuosina arkipäivää, mikä johti myös Paasikiven työkuvien vaihtumiseen ajoittain.

Paasikivi oli maatalousvaliokunnan puheenjohtaja vuonna 1907, mutta jo seuraavana vuonna hänestä tuli finanssitoimituskunnan päällikkö, kun Leo Mechelinin johtama senaatti hajosi. Tämäkin toimi jäi lyhytaikaiseksi, vain vuoden mittaiseksi. Vuoden 1913 valtiopäivien päättyessä Paasikivi luopui kokonaan politiikasta ja jätti kansanedustajan paikkansa.

Vuonna 1914 syttynyt maailmansota sekä Venäjän sisäiset hankaluudet muuttivat Suomen poliittisen tilanteen jälleen kerran. Tämä tarkoitti sitä, että Paasikivi vedettiin entistä vahvemmin takaisin mukaan politiikkaan. Kenties johtuen hänen Venäjän historian tuntemuksestaan, poliittisesta kokemuksestaan sekä aikaisemmasta myöntyväisyyssuuntauksestaan, Paasikiveen luotettiin paljon.

Neuvottelumatkoista Venäjälle ja Skandinaviaan tulikin Paasikivelle jo tässä vaiheessa arkipäivää. Matkat koskivat Suomen asemaa sekä Suomen ja Venäjän suhteita. Hetken aikaa sisällissodan jälkeisinä vuosina Paasikivi toimi myös hallituksen päämiehenä ja oli kuningasvallan kannattaja. Kun kuningasmielisyyden kannatus hävisi Saksan häviön myötä, joutui Paasikivi taka-alalle, ja hän vetäytyi uudemman kerran poliittisesta elämästä.

Vasta 1930-luvulla Paasikivi palasi mukaan päivänpolitiikkaan oikeistopuolue Kansallisen Kokoomuksen johtoon. Paasikivi oli eduskunnan alkuvuosina toiminut suomalaisen puolueen vasemmistosiiven kanssa, mutta sisällissota oli muuttanut hänen suhtautumistaan, kuten monella muullakin aikalaisella.  Puolueen puheenjohtajana hän teki selvän pesäeron Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen ja vaikeutti omalta osaltaan äärioikeiston asemaa. Paasikivi eläköityi puheenjohtajan virasta vuonna 1936, mutta ei päässyt hylkäämään politiikkaa vieläkään kokonaan. Hänet houkuteltiin Tukholman suurlähettilääksi.

Sotavuosina 1939–1945 Paasikivi suuntasi jälleen kerran itään neuvottelumatkoille. Nimenomaan juuri useat neuvottelumatkat sekä toimiminen välirauhan aikana Moskovan suurlähettiläänä nostivat Paasikiven arvostusta myös Neuvostoliiton johdon silmissä. Häntä ei nähty Neuvostoliitossa sodanlietsojana, mikä oli monen muun silloisen suomalaisen johtohenkilön ongelma. Paasikiven arvo nousikin sisäpoliittisesti erittäin korkealle ja edesauttoi hänen valintaansa Carl Gustaf Emil Mannerheim seuraajaksi, Suomen seitsemänneksi presidentiksi vuonna 1946.

• ”Paasikivi - puhelias pessimisti tunsi itänaapurin”, Yle Historia 6.1.2015

Lähteet

• Tuomo Polvinen, ”Paasikivi, Juho Kusti (1870–1956)”. Kansallisbiografia-verkkoartikkeli. Luettu 24.4.2015.
• Helsingin Sanomat, ”Juho Kusti Paasikivi”. Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. Luettu 27.4.2015.
• Wikipedia, ”Juho Kusti Paasikivi”. Wikipedia-verkkojulkaisu.