Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi sukunsa perintökartanossa Askaisten Louhisaaressa vuonna 1867. Vaikka hänen isänsä Carl Robert Mannerheim oli siirtynyt teollisuuden saralle ja kohti porvarillisempaa elämäntyyliä, tuntui sotilasura luonnolliselta valinnalta aatelistaustaiselle Mannerheimille.

Nuoren Mannerheimin sotilasuran alkutaival oli kivikkoinen, ja hänet erotettiin 19-vuotiaana kurinpitorikkomuksen vuoksi Haminan kadettikoulusta. Tämän jälkeen hän suoritti Helsingissä yksityiskymnaasissa ylioppilastutkinnon ja kirjautui yliopistolle. Varsinaiset yliopisto-opinnot jäivät tekemättä, sillä Mannerheimin onnistui päästä Pietarin ratsuväenopistoon. Pietarissa Mannerheimin sotilasura alkoi näyttää valoisemmalta.

Vaikka ensimmäinen komennus vei Mannerheimin maaseutuvaruskuntaan, onnistui hänen päästä sukulaistensa auttamana Hänen Majesteettinsa keisarinnan chevalier-kaartiin. Mannerheim yleni kaartin sisällä nopeasti ja samalla kasvoi vaatimustaso hänen elämäntyylinsä edustuskelpoisuudesta. Armeijan verrattain vaatimaton palkkataso sopi huonosti yhteen varakkaamman elämäntyylin kanssa, mikä aiheutti taloudellista epävarmuutta. Sukunsa avustuksella Mannerheim solmi avioliiton Anastasie Arapovan kanssa, mikä ratkaisi nämä taloudelliset huolet.

Mannerheim pyrki jatkuvasti etenemään sotilasurallaan. Hän ei päässyt yleisesikunta-akatemiaan, joten muodollinen koulutus tuli korvata muilla tavoin. Mannerheim ansioitui sotilashevosten kasvattajana ja lähti vapaaehtoisena rintamalle Japanin vastaiseen sotaan. Sodan jälkeen Mannerheim vieraili Suomessa ja osallistui viimeisille säätyvaltiopäiville sukunsa edustajana. Varsinainen poliittinen keskustelu jäi hänen osaltaan valtiopäivillä vähäisemmäksi, Mannerheimin tehdessä itseään tunnetuksi ja solmiessa suhteita Suomen päättäviin tahoihin.

Carl Gustaf Emil Mannerheim muistetaan sotilasuransa lisäksi tutkimusmatkastaan Aasiaan, jolle hän lähti yleisesikunnan pyynnöstä lokakuussa 1906. Matkan yhtenä tavoitteena oli puhtaasti alueen sotilaallinen kartoittaminen. Mannerheim oli kuitenkin Suomessa ollessaan tutustunut fennomaanisiin piireihin ja viimeisimpään kansatieteelliseen tutkimukseen. Matkansa aikana hän otti valokuvia ja perehtyi muillakin tavoin alueen kieliin ja kulttuureihin. Matkan aikana kerätyn laajan esineistön ja kuvakokoelman Mannerheim luovutti Suomalais-ugrilaiselle seuralle.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Mannerheim palveli Itävalta-Unkarin rintamalla kenraalina. Venäjällä tapahtunut maaliskuun vallankumous aiheutti kuitenkin sekavuutta maan asioihin, minkä lisäksi maan uusi johto ei katsonut Mannerheimia hyvällä, vaan vapautti tämän komentotehtävistä. Mannerheim jätti Venäjän armeijan samana syksynä ja siirtyi Suomeen, jossa hän johti valkoisen armeijan joukkoja vuoden 1918 tammikuussa puhjenneessa sisällissodassa.

Sodan päätyttyä Mannerheim toimi Suomen valtionhoitajana nuoren maan hallitusmuodosta käydyn keskustelun ajan. Mannerheim nimettiin filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vuoden 1919 promootiossa samaan aikaan Pehr Evind Svinhufvudin kanssa. Vastavuoroisesti parikymmenen vuoden päästä ylipäälliköksi palannut Mannerheim palkitsi 300 vuotta täyttäneen Helsingin yliopiston Vapaudenristillä (ylipäällikön päiväkäsky n:o 115) välirauhan aikana vuonna 1940. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta puolestaan muisti presidentti Mannerheimia korkeimmalla kunniamerkillään vuonna 1950 järjestetyn promootionsa yhteydessä.

Lähteet:

• Carl Gustaf Emil Mannerheim. Wikipedia-verkkojulkaisu. Luettu 16.9.2015.
• Klinge, Matti, Maan sydän ja isänmaan toivo teoksessa Klinge Matti (toim.) Helsingin yliopisto 1640–1990. 2. osa Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989.
• Klinge, Matti, Mannerheim, Gustaf. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Luettu 16.9.2015. Luettavissa maksutta Nelli-portaalin kautta.
• Klinge, Matti, Politiikkaa ja korkeakoulupolitiikkaa teoksessa Klinge, Matti (toim.) Helsingin yliopisto 1694–1990. 3. osa Helsingin yliopisto 1917–1990. Otava, Helsinki 1990.
• Klinge, Matti, Vallankumouksesta talvisotaan teoksessa Klinge, Matti (toim.) Helsingin yliopisto 1694–1990. 3. osa Helsingin yliopisto 1917–1990. Otava, Helsinki 1990.
• Österman, Pia, Sivistyksen voima. Filosofeja, historioitsijoita, kulttuuri- ja kielitieteilijöitä – 150 vuotta humanisteja. Yliopistopaino, Helsinki 2002.