Työelämäkirjaa tehdessä aloin vasta kunnolla lukea kansainvälistä taloushistoriallista kirjallisuutta, ja sen jälkeinen opetusyhteistyö kymmenen vuoden ajan professori Markku Kuisman kanssa johti luennoimaan kapitalismin pitkästä historiasta varhaiskapitalismista nykyiseen globaaliin järjestelmään.

Pohdinta vaihtuvien keskusten kukoistuksen ja kuihtumisen syistä limittyi luontevasti vertailevaan sivilisaatiohistoriaan, jonka klassikoita käsittelimme lukupiirissä. Sivilisaatiohistoria kiertyi takaisin siihen, millaisia sopeutumismekanismeja erilaiset elinehdot tuottavat sekä oman ajan laajempaan keskusteluun väkivallan vähenemisestä tai lisääntymisestä sekä empatian kehityksestä. Instituutioiden ja sosiaalisen luottamuksen teema jatkui Suomen historian murrosaikoina käsittelemistäni yhteiskunnan hajoamisen ja koostumisen aiheista.

Työstin kaikkea tätä laajoissa kirjaosuuksissa Suomen sisäisen rauhoittumisen historiasta ja poliittisen väkivallan selitysteorioista sekä asemiesjoukkojen korvautumisesta valtiolla ja valtion suhteesta markkinatalouteen (2011–2012). Oikeastaan päädyin kehittelemään Adam Smithin ja skotlantilaisen valistuskauden sivilisaatio- ja moraalihistorioiden vanhoja teemoja uudessa tilanteessa.

Nuoriso – mainettaan parempi? ei ollut ajankohtaiskirja vaan yritys sukupolvien psykohistoriaksi suhteessa talouden ehtoihin, paralleeliteos kansainväliselle altruismi- ja empatiakeskustelulle (2013). Sen keskeinen tulema oli, että nousukaudet ja avartuvat odotukset tukivat yksilöllistymistä, lasten hyvää kohtelua ja eläytymistaitoja, kun taas vähenevät odotukset tulevat lisäämään sisäryhmiin turvautumista ulkoryhmiä vastaan ja korostamaan kollektiivisia identiteettejä yksilöllisten sijasta.