Väitöskirjani Lapuan liike ja kyyditykset (1985) selvitti arkistolähteiden perusteella Lapuan liikkeen tapahtumahistorian vuosina 1929–1930, kyyditysten lukumäärän, järjestäjät ja järjestäjien yhteydet. Pimitettyjä arkistoja ei tarvittu sillä tiedot löytyivät enimmäkseen julkisista asiakirjoista, kunhan ne vain yhdisteli. Tapahtumaselvityksestä tuli analyysi sisällissodan jälkeisen Suomen hallitusjärjestelmästä, josta toimiva parlamentaarinen enemmistö puuttui eikä voimankäyttökoneisto (armeija, suojeluskunnat ja poliisi) välttämättä kaikissa tilanteissa totellut hallitusta. Lapuan liikkeen väkivalta tähtäsi vapaussodan valkoisen rintaman palauttamiseen mutta tarkoitukselleen vastakkaisesti se tuli synnyttäneeksi ensimmäistä kertaa toimivan eduskuntaenemmistön itseään vastaan, ensin laillisuusrintamana ja lopulta keskustan ja vasemmiston yhteistyönä.

Suomen yhteiskunnallinen integraatio tuolloin johti jo sosiaalisen luottamuksen teemaan. Kirjan loppuosa käsitteli kulttuurisen yhdenmukaisuuden luomista vastauksena yhteiskunnalliseen hajaannukseen. Väitöskirjan valmistuttua ei ollut enää kiinnostavaa jauhaa oikeisto-vasemmisto-akselin ilmiöitä poliittisilla käsitteillä, sillä ne eivät 1980-luvun jälkipuoliskon jälkipoliittisessa, yksilöityneessä maailmassa tuntuneet enää tavoittavan sitä, mikä ihmisille oli tärkeää. Elettiin Suomen hyvinvointivaltion ja kylmän sodan laantumisen aikaa, joten poliittiset tunnelataukset 1970-luvun ja 1930-luvun tyyliin tuntuivat vierailta.

Eläytymisen vaikeus johti antropologiseen ihmetykseen ihmisen käyttäytymisestä, ja Martti Ahdin lainaama Klaus Theweleitin Männerphantasien auttoi liittämään tutut poliittisen kiihkon ilmiöt psykologiseen kehykseen. Stipendiaattikaudella Marburgin yliopistossa vuonna 1987 saatoin ensimmäistä kertaa syventää lukeneisuuttani teoreettiseen suuntaan.