Kysymykseen ihmisten taipumuksesta toimia etujaan vastaan ja nähdä todellisuus entisten kokemusten valossa tuntui 1980-luvun puolivälin tienoilla parhaiten vastaavan psykoanalyysi. Laadin työkalupakiksi tuonaikaisesta lukeneisuudesta kirjallisuussynteesin Dimension of Change in Psychohistory (1989). Siinä kävin rajaa lähinnä ranskalaisia, poststrukturalistisia, konstruktivistisia tai postmoderneja teorioiden suuntaan, jotka mielestäni tekivät ihmisestä vain senhetkisten suhteidensa summan ja laiminlöivät luonnolliset rajat joustavuudelle sekä kertyneiden kokemusten painon.

Perustan haku yhteiskunnan arvioimiselle ihmisluonnosta ja kehityspsykologiasta käsin johti myöhemmin luontevasti omaksumaan evoluutiopsykologiaa sekä kokeellisen sosiaalispsykologian ja aivotutkimuksen tuloksia. Historia liittyi laukaisevana tekijä lajityypillisiin tai kokemuksen opettamiin käyttäytymiskaavoihin tilanne ja senhetkiset suhteet välittävinä ja muuntavina tekijöinä. Toisiaan kritisoivat konstruktivismi ja evoluutiopsykologia pakottivat perustelemaan oman työn perusteita ja samalla kunkin ajan ihmiskuvaa.

Vastauksena haasteisiin kehittelin laajoissa kotimaisissa kirjaosuuksissa ja kansainvälisissä artikkeleissa synteesiä siitä, miten elinehdot vaikuttavat ihmisen kehitykseen ja tyypillisiin psyykkisiin tasapainotusmekanismeihin ja miten turvallisuus on joustamisen ehto.