Koska olin väitellyt Suomen historiasta, koko ajan karttuvan ja muuttuvan ”biososiaalisen synteesin” kulloinenkin sovellutusala oli löydettävä sen piiristä. Suomalaisen ahdistuksenkäsittelyn historiallisia solmukohtia avaava ”trilogia” Suomalainen ahdistus. Huoli sielun pelastuksesta (1992), Valkoisen äidin pojat. Siveellisyys ja sen varjot kansallisessa projektissa (1999) ja Sisällissodan psykohistoria (2009) ei vertaa Suomea muihin maihin eikä varsinkaan kerro mitään kansanluonteesta.

Empiirisesti mahdolliseksi osoittautui laadullinen analyysi yksilöitymisestä modernisoituvassa yhteiskunnassa ja sen tuottaman ahdistuksen sitomisesta ensin uskonnolliseen herätykseen, sitten kansalliseen herätykseen ja reformistisiin itsekasvatusliikkeisiin. Niiden avulla voitiin kokea yksilön erillisyys mutta säilyttää vertaisryhmään yhteys, kuvitteellisella tasolla varhaista kiinnittymistä muistuttavalla tunnevoimalla. Omia kykyjä voitiin ottaa käyttöön, jos niille ajatteli yhteishyvää palvelevan tarkoituksen.

Kahdesta ensimmäisestä kirjasta tuli oikeastaan luvallisen elämän historiaa. Aineisto vääristyi tietysti kirjoittaviin ja herkistyneisiin ihmisiin, mutta voidaan myös osoittaa lastenkasvatuksen kehittyminen ja pyrkimys yksilöllisyyteen laajemmissa piireissä sitä mukaa kuin tulevaisuus alkoi luvata parempaa ja ponnistelu kannattaa, varsinkin 1800-luvun loppupuolen taloudellisessa nousussa.

Kaksi ensimmäistä trilogiakirjaa olivat vielä psykoanalyyttisia mutta eivät patologisoineet kiinnittymistä ja ahdistuksen käsittelyä kulttuurin avulla. Päinvastoin vanhassa herännäisyydessä ja kansallisessa projektissa nähtiin suojaava siirtymätila, josta käsin uskalsi yrittää. Mielekkyyden ja toivon psykologia, työelämätutkimuksessani niin oleellinen osa, alkoi tulla mukaan. Se, samoin kuin Sisällissodan psykohistoriassa käytetyt ymmärtämisen ja jäsentämisen teoreettiset rakennuspalikat vastavuoroisuus, reiluus ja kontrollimotiivi viitoittivat tietä jatkoon.